Tätä postausta kirjoittaessani olen kahden vaiheilla. Pitäisikö kirjoittaa aiheesta, joka on ollut ajatuksissa vai pysyä toistaiseksi pinnallisuuksissa. Pinnallisuus käsittelisi kuvissa näkyvää kiharapilveä, että onko se yes or no? Omasta mielestäni YES, koska illalla kosteisiin hiuksiin tehdyt ranskanletit ovat aamun pelastus. Okei, olisko se pinnallisuus sitten tän postauksen osalta siinä?
Oon paljon miettinyt blogimaailmaa ja omannäköistä juttua. Mä en onneksi koskaan oo tarkoituksellani yrittänyt olla jotain, joka ei tuntuis omalta. Mulla on aina ollut selkeä sävel siitä, mitä haluan blogissa ja sosiaalisen median kanavissa olla - oma itseni. Siitä huolimatta välillä kyseenalaistan kaiken, aivan yhtäkkiä. Sitä säikähtää itsekin, sillä se selkeä visio ja tunne katoaa taivaan tuuliin sillä sekunnilla. Tuntuu tyhmältä ja pieneltä.
Faktahan on se, että jo suomalaisia blogeja on tuhansia. Jopa kymmeniä tuhansia? Se on aivan älytön määrä ja sieltä se paine voi tulla. Miten erotun muista? Oon pompotellut tuota kysymystä suuntaan ja toiseen. Lähinnä siltä kantilta, että tarviiko sieltä erottua mitenkään tarkoituksellisesti? Eikö se vaan voisi tapahtua tekemällä omaa juttuaan, jolloin ne lukijat jää mukaan, ketä kiinnostaa?
Instagram on lempparein sovellus ja sen takia mietin sitä ehkä enemmän. En sillä, että haluaisin haalia eniten seuraajia, vaan että siitä tulisi oman näköinen ja tunnistettava. Tosin oon iloinen kaikista seuraajista, uusista ja tämänhetkisistä - sitä en kiellä! Mutta mun "filosofia" instafeedin suhteen on melko selkeä - yhteensopiva kokonaisuus, mutta haluan myös jokaisen yksittäisen kuvan olevan hyvä. Instagram on monipuolinen, sillä sieltä näkee tuttujen arkea, mutta myös erilaisten käyttäjien luomaa inspiraatiota.
Sanotaanko näin, että oon hyvällä tapaa löytänyt itsevarmuutta tähän hommaan. Kuvissa haluan hakea erilaisia kulmia ja monipuolisuutta. Kuvia ei välttämättä tarvitse aina ottaa samalla kaavalla, vaan heittäytyminen hetkeen ja tunteeseen on enemmän kuin OK. Kaiken ei tarvitse olla viimeisen päälle täydellistä. Oon puhunut tästä aiemminkin. Huomaan, että jos en tee asioita tavallani vaan yritän miellyttää isompaa yleisöä (mitä ikinä se tarkoittakaan), ahdistun ja koen vähäpätöisyyttä. Muutenkin tekisi mieli heittää tuolla vähättelyllä vesilintua. Jos jatkuvasti vähättelee itseään ja omaa työtään, voiko kehitystä tapahtua?
Oon niin kiitollinen teistä lukijoista, kommentoijista ja seuraajista. Teette tästä hienompaa ja motivoitte mua pysymään omana itsenäni. Hetki sitten koin, että kaikki mun jutut on tyhmiä ja pohdin, miksi ikinä pistin lusikkani tähän blogisoppaan. Sitten sain kuitenkin kommentteja, joissa oltiin iloisin mielin blogin aitoudesta ja hyvän mielisyydestä. Siinä hetkessä kaikki epätoivo ja turhautuneisuus katosi.
Oma juttu on poikkeuksetta aina se paras tapa tehdä asioita. Oli se juttu sitten mun tai naapurin Keken.
from R - Riikka K http://ift.tt/2efOGAw
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti