Olin eilen Kätilöopistolla synnytystapa-arviossa. Jännitin niin paljon vauvan kokoa, etten ehtinyt yhtään miettiä, että ultraamisen yhteydessä voisi esiin tulla jotain muitakin ongelmia. Vauva on jo pitkään viihtynyt pää alaspäin enkä ole uhrannut juuri ajatustakaan sille, että hän päättäisi vielä viimeisillä viikoilla kääntyä väärin päin. Siksi olin aika ällikällä lyöty, kun lääkäri pyöritteli ultralaitetta vatsallani ja sanoi, että vauva köllötteleekin kohdussa tyytyväisenä istuma-asennossa. Ihmettelin aiemmin, kun aivan vatsan yläosaan ilmaantui yhtenä päivänä kova kohta ja sanoinkin, että onkohan tässä nyt kuitenkin pää. En ole kuitenkaan tuntenut mitään suurta kääntymismuljaisua, joten en miettinyt asiaa enempää.
Siinä sitten puolialastomana tutkimuspöydällä maatessani pääsin pohtimaan, mitä tehdä. Sanoin vähän nolona ja selitellen, etten halua synnyttää perätilassa olevaa vauvaa, mutta ihan turhaan häpeilin. Lääkäri ymmärsi täysin ja sanoi, että voimme vaikka heti sopia sektioajan. Tunnelmani olivat aika ristiriitaiset. Toisaalta harmitti, että olin työstänyt vuosikausia synnytyspelkoani ja tuntenut jopa pääseväni sen niskan päälle. Ja minkä vuoksi? Synnyttämällä loppujen lopuksi joka tapauksessa sektiolla, jota en jostakin syystä osaa pelätä yhtään. Toisaalta synnytyspelko on nostanut viime päivinä taas aika voimallisesti päätään, joten ehdin myös ajatella, että huh, pääsen sittenkin helpommalla. Korostan tähän väliin, että tiedän kyllä sektion riskit ja ettei se missään nimessä ole fyysisesti mikään helpommalla pääseminen, mutta omien pelkojeni kannalta se on se vähemmän kauhea vaihtoehto.
Tiesin toki, että perätilavauvan voi yrittää kääntää ulkokautta, mutta suhtauduin tähän skeptisesti, koska tiesin ettei siinä useinkaan onnistututa – varsinkaan ensisynnyttäjän kohdalla. Lääkäri kuitenkin sanoi, että voimme kokeilla sitä vaikka heti. Sanoin, että antaa sitten mennä. Lääkäri alkoi varovasti työntää vauvaa vatsan läpi oikeaan asentoon ja tarkkaili samalla koko ajan sydänääniä. Leppoisa mieslääkäri korosti, ettei toimenpide saa sattua minua, joten minun on sanottava jos jostakin koskee. Ensimmäisen yrityksen jälkeen vauva luiskahti takaisin istumaan, mutta lääkäri päätti vielä kokeilla. Toisella kerralla kätilö auttoi toiselta puolelta ja kuin ihmeen kaupalla Sipe päätti kellahtaa oikeaan asentoon. Perätilassa olevat vauvat yhdistettynä ensisynnyttäjääidille tehtyyn onnistuneeseen käännökseen ovat harvinaisia, mutta olen tässä raskaudessa todellakin tottunut olemaan se tilastofriikki.
Sain muutenkin hyviä uutisia: Sipe kasvaa edelleen täsmälleen samaa rataa kuin aiemmin eli ihan hivenen keskikäyrän alapuolella, joten mitään sokerivauvaa en ole pullauttamassa. Vauva näyttäisi liikkeistään ja sydänäänistään päätellen voivan todella hyvin.
Ilmeisesti perätilassa viihtyneet vauvat pyrkivät kuitenkin yleensä takaisin väärään asentoonsa, joten saan tässä kaiken näiden viimeisten viikkojen jännitysten lisäksi jännätä vielä sitäkin, mihin asentoon beibi päättää lopulta jämähtää. Tilanne tsekataan ehkä jo ensi viikolla neuvolassa ultralla, mutta viimeistään Kätilöopistolla kahden viikon päästä. Sikäli päätös synnytystavasta on minun kohdallani helppo: en aio edes harkita perätilasynnytystä. Kahden viikon päästä mahdollista perätila-Sipeä ei enää yritetä kääntää, joten silloin voi edessä olla sektioajan varaaminen. Olen päättänyt, etten sure perätilaa ja sektiota, jos ne eteen tulevat. Uskon, että niin on siinä tapauksessa tarkoitettu. Minua ei ollutkaan tarkoitettu synnyttämään alakautta ja luonto hoiti asian Sipen suosiollisella avustuksella sitten näin.
Täytyy muuten korostaa, että ulkokäännös ei ollut millään tavalla kivulias tai edes epämiellyttävä. Menisin koska tahansa mieluummin käännökseen kuin esimerkiksi ihan tuiki tavalliseen sisätutkimukseen. Lääkäri selitti koko ajan mitä tekee ja kyseli ehkä kahden sekunnin välein vointiani. Myös vauvan sydänääniä seurattiin herkeämättä ja toimenpiteen jälkeen istuin vielä puoli tuntia kiinni sydänäänikäyrää mittaavassa laitteessa, joka on etenkin synnyttäjille tuttu. Käyrillä istuessani ihana kätilö passasi minua ja kävi käännöstä vielä läpi. Myös lääkäri tuli vielä tsemppaamaan ja toivottelemaan hyvät voinnit. En voinut olla jälleen kerran ihmettelemättä, kuinka ihanaa henkilökuntaa Kätilöopistolla on.
Käännöstä ei siis kannata pelätä yhtään, jos sellainen jollekin teistä eteen tulee. Siihen ei vain kannata vain ladata turhia odotuksia, sillä se onnistuu suhteellisen harvoin. Nähdäkseni ei ole kuitenkaan mitään syytä, miksei sitä kannattaisi ainakin kokeilla. Luin netistä, että äidit yrittävät ties minkälaisia poppaskonsteja kääntääkseen vauvan ikään kuin luonnonmukaisesti itse oikeaan asentoon. Suomessa lääkärit kuitenkin tietävät mitä tekevät, joten heihin kannattaa luottaa näissä jutuissa.
Kommenttiboksiin saa jättää mieluusti omia perätilasynnytys- ja keisarileikkauskokemuksia, mutta olkaa kilttejä ja säästäkää minut ja muut pelkopotilaat kauhukertomuksilta. Monet samassa tilanteessa olevat haluvat varmasti kuulla hyviä kokemuksia sektioista ja perätilasynnytyksistä! Minuun ei kuitenkaan kannata tsemppipuheita pt-synnytyksen suhteen tuhlata, sillä päätös on jo tehty. Raivotarjonta on yhtä kuin alatiesynnytys (jos siihen on kaikki muutkin edellytykset), perätila on yhtä kuin suunniteltu sektio. Piste.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
from Mutsie http://ift.tt/1fvqfuc
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti