mutsie Synnytyskertomus – isän versio

”Hei, oikeesti! Nyt mennään!”, Irene huusi kärsivän kuuloisesti alakerrasta puhuttuaan kätilön kanssa puhelimessa.

Nousin peiton alta, puin kevyet olovaatteet ja pakkasin molempien kasseihin viimeiset tarpeelliset tavarat lievästi unenpöpperössä. Kello oli yksi yöllä, ja supistukset olivat valvottaneet meitä molempia kahden yön ajan. Tässä vaiheessa väsytti enemmän kuin jännitti.

Irene oli jo autolla odottamassa. Omasta mielestäni olin toiminut sutjakasti paljon odotetun huudon jälkeen, mutta ”miten voit olla noin hidas aina?” -kommentti muutti mieleni. Pahoittelin hitauttani ja käynnistin auton.

Radiossa soi Antti Tuiskun Keinutaan-kappale. Halusin painaa kappaleen mieleeni, mutta samalla toivoin sen olevan edes vähän parempi kappale muistettavaksi.

Matkalla yritin mittailla aikaa Irenen supistusten välillä. Niitä tuntui tulevan isoja ja pieniä sekaisin. Montaa minuuttia ei väliin mahtunut. Lohdutusta mieleeni toi jo edellisenä päivänä vaihdetut parkkikolikot sekä takapenkille ajoissa asennettu turvaistuin. Melko huolettomana siis ajelin kohti Kätilöopistoa. Irenen voihkiminen herätti minut ajoittain omista ajatuksistani. Yritin lohduttaa, mutta se ei tuntunut auttavan. Pääsimme ovelta ovelle 12 minuutissa. Jes!

Tallustimme Kätilöopiston hissejä kohti vaivalloisen hitaasti. Kipuja tuntui olevan paljon. Meidät oli puhelimessa ohjattu päivystyksen puolelle. Siellä meidät otti vastaan vanha mutta iloinen kätilö. Hän ymmärsi tilanteen ja Irenen tuskan. Siltä ainakin vaikutti. Hän mittasi Irenen kohdunsuun. Se oli auennut yhden sentin. Synnytyshuone oli valmiina ottamaan meidät vastaan.

Synnytyshuoneessa Irene vaihtoi omat vaatteensa sairaalan vaatteisiin. Kivunlievityksenä päätettiin alkuun kokeilla lämpöpussia, ilokaasua ja jumppapalloa. Parin tunnin verran ne tepsivät, mutta sitten kivut tulivat sietämättömiksi, ja Irene sopi kätilön kanssa epiduraalista. Tunnelma oli kaikinpuolin rauhallinen kaikesta huolimatta. Ilokaasu ja lääkitys vaikuttivat toimivan. Irene teki juuri oikeat valinnat kivunlievityksen suhteen, niin hyvin tilanne eteni.

Kipuja lieviteltiin usean tunnin ajan. Välillä torkuttiin ja välillä herättiin särkyihin. Kohdunsuu aukesi vähitellen mutta varmasti. Pian se oli 3, sitten 4 ja viimein 5 senttiä auki.  Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että tänään se syntyy. Puoleen päivään mennessä.

Kävin lisäämässä auton parkkikiekkoon aikaa aamulla. Kello oli varmaan 10. ”Nyt on kuulkaas aika. Se on auennut vauhdilla”, kätilö totesi meille. Irenelle annettiin vielä joku toinen puudutus, eri kuin epiduraali, jonka piti auttaa ponnistusvaiheessa.

Ponnistusvaihetta Irene oli pelännyt eniten. Sen aiheuttamat repeämät ja kipu olivat olleet aiheena keskusteluissa pitkään. Itse olin tyytyväinen Irenen valintaan synnyttää ilman sektiota. Tiedän miten ikävää on toipua leikkauksesta, joten ajattelin mielessäni alatiesynnytyksen olevan nopeampi vaihtoehto toipumisen kannalta.

Juuri kun kätilö oli valmistellut Irenen ponnistusta varten ja lopullinen istumasynnytysasento oli päätetty, niin viereisestä huoneesta alkoi kuulua järkyttävää elämän ja kuoleman karjumista. Aivan kun joltain naiselta olisi kiskottu varpaankynsiä pihdeillä. Katsoimme kätilön kanssa toisiamme vaikeina. Kätilö sanoi Irenelle jotain lohdutuksen sanoja ja minä yritin tsempta vieressä. Onneksi huuto loppui. Toivottavasti kaikki säilyivät siellä hengissä.

Irene teki kätilön johdolla muutaman hengitysharjoituksen ja sitten olikin jo aika ponnistaa. Päälaki kuulemma näkyi. Minä en saanut katsoa. Olisin kyllä halunnut.

Ponnistusvaihe meni uskomattoman hienosti, ja voisi jopa sanoa kauniisti. Kätilö kuiski ohjeita Irenelle, nii rauhallinen ja hiljainen huoneemme oli. En osannut edes haaveilla tuon vaiheen menevän niin helposti. Soitin käskystä hälytyskelloa, ja toinen kätilö tuli auttamaan vauvan irrottamisessa. Näin peilin kautta kuinka vauva luiskahti ulos. Se tilanne ei näyttänyt ollenkaan niin pahalta, kuin minua oli peloteltu. Vauva rääkäisi heti. Irene sai lapsen syliinsä ja purskahti itkuun.

Minä sain kunnian leikata Sipen irti napanuorasta. Toivottavasti se ei sattunut. Ireneä sen sijaan sattui synnytys sen verran, että lääkäri totesi, että on parempi mennä tikattavaksi leikkaussaliin. Se harmitti. Olisin halunnut olla yhdessä. Minun tehtäväkseni jäi ottaa vauvan paitani sisään ihokontaktiin. Sinne se rauhottui.

En osannut kiintyä lapseen yhtään kun se oli vielä Irenen mahassa, mutta sillä hetkellä, kun kätilö asetti hassulta haisevan lapsen rintani päälle, tiesin, että meitä on nyt perheessä kolme. Tunsin heti, että tästä tulen pitämään huolta lopun ikääni.

Illalla tilasin golflippuja.

Pyysin Jaakkoa kirjoittamaan synnytyskertomuksen hänen näkövinkkelistään, sillä sulattelen itse vielä omaani – se muhii jo luonnoksissa. Halusin myös itse lukea, miten Jaakko koki synnytyksen. Hän ei nimittäin ole kova puhumaan. Tämä miehen versio on tietysti paljon omaani lyhyempi ja simppelimpi. Omani polveilee niin paljon, että minun on tehtävä siitä kolmiosainen. Jaakon kertomuksessa on myös joitakin pikku virheitä, mutta päätimme olla niitä korjaamatta. Tämä on synnytyskertomus niin kuin mies sen muistaa. Saatte lukea esimerkiksi oikeat kohdunsuun avautumissenttimetrit sitten omasta kertomuksestani.

from Mutsie http://ift.tt/1gctsig