Tässä se tulee – synnytyskertomukseni ensimmäinen osa. Kerroin jo aiemmin, että tuntemukseni synnytyksestä ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta synnytys itsessään meni aivan äärimmäisen hyvin, mutta sen jälkeen olo on ollut kamala. Tiedän, että blogiani lukevat monet minun kaltaiseni eli synnytyspelosta kärsivät. Toivoin niin kovasti etukäteen, että voisin sanoa kaikille heille, että menisin koska tahansa uudelleen synnyttämään. Valitettavasti en voi sanoa niin.
Pystyn onneksi kuitenkin sanomaan rehellisesti, että synnytys oli hieno kokemus ja toisaalta olen onnellinen, että minulla on nyt tämä kokemus vaalittavana. Muistan ikuisesti niin kovasti etukäteen pelkäämäni ponnistusvaiheen, joka oli täysin kivuton. Vauvan syntymän hetki ja hänen asettamisensa suoraan synnytyksen jälkeen rinnalleni tuntuivat uskomattoman hienolta. Siksi tuntuukin vielä monin kerroin kurjemmalta todeta, etten halua kokea alatiesynnytystä enää uudelleen rankan lapsivuodeajan vuoksi. Minusta on ollut aivan mahtavaa ja huikaisevan terapeuttista lukea teidän lukijoiden toipumiskokemuksia, niitä saa edelleen kirjoittaa kommenttiboksiin! Olen saanut niistä hirveän paljon voimia jaksaa. Kiitos miljoonasti kokemuksensa jakaneille! Toivon kuitenkin, että säästätte minut ”aika kultaa muistot” – tai ”jokainen synnytys on erilainen” -tsempeiltä, sillä en missään nimessä halua unohtaa lapsivuodeajan kärsimystä enkä synnyttää alateitse uudelleen.
Haluan rohkaista synnytyspelkoisia siitä, että synnytyksestä on onneksi länsimaisen lääketieteen ansiosta mahdollista luoda paljon kivuttomampi, kuin mitä se olisi ilman lääkkeitä. Pahemmatkaan repeämät saati niiden paikkailu eivät tunnu synnytyksessä miltään, kun lääkitys on kohdillaan. Tämän synnytyskertomuksen voi siis lukea hyvillä mielin, vaikka pelko olisikin kova. Tämä ei todellakaan ole kauhujuttu! Se, että olen kokenut lapsivuodeajan niin rankaksi, liittyy varmasti historiaani, jossa sairastelulta ei ole vältytty. Uskon, että suurin osa synnyttäneistä ottaa palautumisajan paljon itseäni kevyemmin mielin. On hyvä tiedostaa, ettei aika synnytyksen jälkeen tule välttämättä olemaan aivan helppo, mutta ei sitä synnytyspelkoon asti kannata kauhistella etukäteen.
Sunnuntai – maanantai
Sunnuntaina aloin tuntea aaltoilevaa kipua alavatsalla. En edes enää muista koska äkkäsin tuntemukset supistuksiksi, mutta muistan valitelleeni kipua jo päivällä. Vietimme aikaa anoppilassa, sillä halusin suihkuun ja saunaan. Kotona oli vielä kylpyhuoneremontti käynnissä ja lämipimässä oli hyvä olla. Grillailimme kolmisin miehen siskon kanssa ja nauroimme muun muassa Halo-pennun ennätyspitkää kuolaa, joka saa nyt toimia tämän postauksen kuvituksena, sillä näiltä päiviltä ei sattuneesta syystä kauheasti kuvamateriaalia ole.
Päätimme yöpyäkin anoppilassa, mutta en pystynyt kivuiltani nukahtamaan. Kaipailin lämpöä niin paljon, että keitin teetä keskellä yötä vaikka samalla hikoilutti. Olin varma, että synnytys oli käynnistynyt ja niinpä päätimme lähteä kotiin odottelemaan ja pakkaamaan.
Noin puolen minuutin mittaisia supistuksia tuli 5-10 minuutin välein, lopulta väliä oli enää kolme minuuttia. Suunnittelin yrittäväni sinnitellä kotona mahdollisimman pitkään. Niinpä katselimme keskellä yötä miehen kanssa Netflixistä Modernia perhettä, mutta muistan etten pystynyt enää keskittymään ohjelmaan ja kipuilin jumppapallon päällä. Kävin myös ulkona kävelemässä – se auttoi selvästi. Supistukset olivat kipeitä, mutta olisin voinut jäädä vielä kotiin. Tässä kohdin kuitenkin mies alkoi vaatia sairaalaan lähtöä ja myös puhelinkätilö oli sitä mieltä, että voisin tulla suoraan synnytysosastolle.
Kätilöopistolla minut laitettiin käyrille, mihin piirtykin ihan selviä, muutaman minuutin välein tulevia supistuksia. Olin edelleen hiukan epävarma, mitä tapahtuu, koska kipu ei kuitenkaan ollut millään tavalla sietämätön. Minuun oli kuitenkin iskostunut tieto, jonka mukaan säännölliset supistukset merkitsevät synnytystä. Niinpä oloni oli odottavan innostunut. Sisätutkimuksen tulos oli kuitenkin musertava: kohdunkaulaa jäljellä enää sentti mutta olin vain sentin auki. ”Synnytys ei ole vielä käynnissä”, sanoi kätilö. Hän jatkoi, että kipu on paljon kovempi, kun synnytys todella käynnistyy. En muista aivan tarkkaan, mitä kätilö puhui, mutta minulle on jäänyt mielikuva, että sanat olisivat olleet jotakin tyyliin ”ei täällä ole tapahtunut vielä mitään”. Tässä kohdin pasmani menivät aivan sekaisin. Minua hävetti, että olin taas yksi, niistä jotka tulevat ihan liian ajoissa sairaalaan. Aloin myös pelätä kipua. Minua sattui jo nyt, kuinka paljon kovempaa se todellinen synnytyskipu sitten on? Mitä ihmettä ne säännölliset supistukset oikein olivat ja mitä ne tekivät, jos kerran mitään ei ollut tapahtunut? Menimme kotiin ja painuin itkien nukkumaan. Sain nukuttua nelisen tuntia ja aamulla supistukset loistivat poissaolollaan.
Maanantaipäivä meni itkeskellessä paniikkia, joka kasvoi tunti tunnilta. Mieli oli todella maassa, mutta kävimme kuitenkin Vantaan Laattapisteessä katsomassa uuteen kylppäriimme tulevia lattialaattoja. Kipuilin, olo oli ahdistunut, mutta pystyin silti tekemään päätöksen niistä hitsin laatoista. Kotiin päästyämme ahdistus otti kuitenkin vallan. En ole varma, miltä tuntuu paniikkikohtaus, mutta olin ainakin lähellä sellaista. Soitin, kenelle muullekaan kuin äidille, joka patisti minut soittamaan pelkotuntemuksistani Kätilöopistolle. Olinhan pelkopotilas. Ymmärtäväinen puhelinkätilö kehotti tulemaan synnyttäjien päivystykseen.
Kätilöopistolla minut otti vastaan maailman herttaisin nuori kätilö, joka puhui minut rauhalliseksi samalla kun makasin jälleen käyrillä. Hän lohdutti, että sunnuntaina kokemani supistukset olivat tärkeitä ja ne todellakin olivat jotain. Ne valmistelivat jo synnytystä alkavaksi. Hän myös muistutti, ettei minun tarvinnut hävetä sitä, että olisin tullut turhaan sairaalaan. Hän vakuutti, että sairaalaan sai aina soittaa ja oli ihan hyvä, että vauvan vointi tsekattiin käyrillä yöllä.
Kätilö jutteli kanssani kärsivällisesti ja pitkään ja sai kitkettyä minusta suurimman paniikin. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti. Lähdimme kotiin ja ilmoitin haluavani kauppaan ostamaan kunnon herkkusetin, joka veisi unholaan huonon mieleni viimeisetkin rippeet. Oli maanantai ja kello noin kuusi illalla, kun kävelin lähikaupan käytävällä ja tunsin supistuksen, joka sai jo pysähtymään.
Jatkuu seuraavassa postauksessa…
Lue myös Isän synnytyskertomus!
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
from Mutsie http://ift.tt/1f2V9JN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti