"Herään yöllä outoon tunteeseen, aivan kuin jokin olisi huoneessani sänkyni vieressä. Tiedostan ystäväni nukkuvan vieressäni, mutta tunne ei liity mitenkään häneen. En halua avata silmiäni, pelko ja ahdistus täyttää mieleni. Tunnen kuin joku silittää kehoani, ei hellästi vaan epäinhimillisen kovaa ja nopeasti. Avaan silmäni ja näen sänkyni vieressä epämuodostuneet kasvot. Säikähdän ja paniikki iskee. Yritän huutaa, mutten saa ääntä kurkustani. Painan silmät takaisin kiinni ja tuntoaistimukset jatkuvat. Tunnen hengityksen korvani vieressä. Kuulen oman ääneni kuiskaavan korvaani: Kaikki tullee olemaan hyvin hyvin hyvin."
Hauskaa Halloween-viikkoa kaikille!
Tällä viikolla pureudun täällä blogissani hieman erilaisimpiin juttuihin ja viikko tulee olemaan osin hieman "kauhupainoitteinen", toisin sanoen Halloweenaiheinen. Tämän postauksen tarinat ovat aitoja, omia kokemuksiani. Selvyyden vuoksi, olen ihan täysjärkinen mutten myöskään ole keksinyt juttuja omasta päästäni, vaikka hurjan vilkkaan mielikuvituksen omaankin. Mihin siis uppoudumme tänään? Unihalvauksiin. Niin siis mihin halvauksiin?
Aloitetaan lyhyestä infopaketista:
Unihalvaus on nukahtamis- tai heräämisvaiheeseen liittyvä tila, jonka aikana nukkuja ei pysty liikkumaan eikä puhumaan. Unihalvaus kestää muutamia minuutteja, jonka jälkeen kehoa pystyy jälleen liikuttamaan normaalisti. Unihalvauksen aikana vain hengitys ja silmien liikkeet ovat hallinnassa. Kokemuksen aikana nukkujan mieli on kuitenkin hereillä. Unihalvauksessa siis arkikielellä voisi sanoa "kehon nukkuvan, kun mieli on jo hereillä". Unihalvauksen aikana on mahdollista saada erilaisia asitiharhoja ja usein kauhu, pelko ja paniikki ovat läsnä. Noin 40-50% terveistä ihmisistä saavat unihalvauksen ainakin kerran elämässään. (Salmela 2010.)
Itselläni unihalvauksia on ihan todella usein. Voin sanoa kärsiväni jatkuvista unihalvauksista, sillä kyseisiä tiloja minulla on viikossa poikkeuksetta enemmän kuin kolme kertaa. Minulla unihalvausta esiintyy niin nukahtamis- kuin heräämisvaiheessakin, öisin sekä ihan päivisin. Tietoisilla päiväunilla nämä ovat todella yleisiä, mikä ärsyttää minua paljon. Aikaa menee taistelussa halvausta vastaan ennen kun pääsen nukahtamaan oikeasti. Eivätkä ne ole yhtään mukavia.
Ensimmäisen unihalvaukseni sain joskus vuonna 2010. Muistan sen hyvin elävästi. Olin nähnyt unta pikkusiskostani ja herätessäni tunsin, kuinka siskoni hiukset olivat käteni alla. Avasin silmäni, sillä ihan oikeasti siinä vaiheessa luulin, että nukuin siskoni vieressä - vaikka tosiasiassahan siskoni nukkui onnellisena omassa huoneessaan. Kun sain silmäni auki, näin siskoni seisomassa sänkyni vieressä. Siskoni ei kuitenkaan ollut se kaunis, vaaleahiuksinen tyttö. Sängyn vieressäni seisoi tumma ja epäselvä tytön hahmo, riivattuna, sotkuisilla hiuksilla ja musta mekkomainen yöpaita päällä. Säikähdin ihan jumalattomasti ja yritin huutaa. Paniikki iski ja tuntui etten saa enää happea. Tuolloin en vielä tiennyt, ettei huutaminen auta. Luulin oikeasti kuolevani.
Muistan myös samoihin aikoihin vielä porukoillani asuessa, kuinka isäni tuli huoneeseeni samankaltaisena tummana, irvikuvallisena hahmona. Se vain seisoi sänkyni päädyssä ja tuijotti minua mustilla silmäkuopillaan. Kun tilanteet menivät ohi ja kykenin taas liikkumaan, sytytin valot ja huusin isäni ylös. Sydämeni hakkasi aivan tolkuttoman kovaa ja olin tuolloin aivan varma, että sairastan skitsofreniaa. Onneksi se ei kuitenkaan ollut sitä.
"Olen nukahtamassa ja tunnen, kuinka kehoni tuntuu uppoavan sängyn läpi. Yhtäkkiä en voi enää liikkua tai puhua. Painan silmät kiinni ja toivon tunne menisi nopeasti ohi. Kuulen ja aistin jonkun olevan taas lähelläni. Avaan silmäni ja näen vieressäni irtonaisen vanhan naisen pään."
Luulin itseäni mielisairaaksi vuosia. Jatkuvat unihalvaukset tekivät paljon hallaa teini-ikäiselle mielelleni. En uskaltanut kertoa kaikkea vanhemmilleni, usein kerroin vain näkeväni pahaa unta. Aloin pelkäämään nukahtamista ja yksin oloa. Nukahtamisen pelko ja taistelu nukahtamista vastaan vain pahensivat tilannetta ja vietin monet yöt täristen sängyssäni. Jouduin soittamaan isälleni puhelimella keskellä yötä paniikkikohtausten takia ja nukuin vanhempieni sängyn vieressä jopa täysi-ikäisenä. Soimasin itseän siitä, kuinka heikko olin. Kuka 18-vuotias huutaa yöllä vanhempia apuun, kun ei uskalla nukkua?
"Olin isovanhemmillani yötä. Heräsin yöllä siihen, kun tunsin ihmisen ruumiin vieressäni. Avasin silmäni ja näin miespuolisen ystäväni elottomat kasvot tuijottamassa minua tyhjällä katseella."
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että kohtaukseni eivät johtuneetkaan skitsofreniasta eikä siitä, että talomme olisi ollut kirottu. Löysin netistä selityksen: unihalvaukset. Muistan, kuinka eräs ystäväni oikein halusi saada sellaisia. Minä en olisi koskaan halunnut. Pidin itseäni silti vielä epänormaalina, sillä toistuvat unihalvaukset eivät ole kovin yleisiä. Minulle muodostui pakkomielteitä laittaa asiat oikeille paikoilleen ennen nukkumaanmenoa - en kestänyt sitä, jos jokin oli huoneessani väärin.
Aloin pikkuhiljaa kuitenkin tottua niihin. Omaan asuntoon muuttaessa ymmärsin jo, mistä oli kyse. Unihalvaukset olivat jo todella arkipäivää, enkä enää pelännyt niitä kuin ennen. Kamalinta oli kuitenkin se, ettei kukaan uskonut tai halunnut kuulla, mitä koin melkein jokainen kerta kun nukuin. Unihalvaukset ovat minulla kaikilla mausteilla: tunto-, näkö-, kuulo- sekä luuloharhoilla.
Narkolepsia diagnoosin saadessani sain ensimmäistä kertaa elämässäni kuulla lääkäriltä, että unihalvaukset ja niissä esiintyvät hallusinaatiot ovat sairaudessani yleisiä. Tieto oli enemmän kuin helpottava. Nykyään pystyn jatkamaan unia unihalvauksen jälkeen enkä tärise paniikissa koko yötä. En myöskään pelkää mennä nukkumaan, paitsi hieman yksin. Illat ja yöt yksin ovat edelleen ahdistavia, mutta tiedän selviäväni niistä.
Yritän usein liikuttaa sormiani tai varpaitani, jotta heräisin. Jos saan liikutettua kehoani tai jos joku ulkopuolinen (aito henkilö) koskettaa minua, tila menee ohi. Joskus harhanäyt ovat ihan hauskojakin, minulla on ollut savua katossa, mummoja tiellä ja joulukuusi vaatekaapissa. Vaikka tunne on ihan hirveä välillä, joillakin kerroilla ahdistavaa tunnetta ei enää edes tule. Olen ehkä tottunut siihen tai jotain?
Onneksi tiedän, etteivät örkit olohuoneessa, joulukuusi vaatekaapissa tai riivattu Juho ole todellisia. Tuntoaistimukset, vaikka ne hirveimpiä ovatkin, ovat harhaa, eikä kukaan yritä vetää minua kylmillä käsillään pois sängystä eikä Juho oikeasti yritä purra kieltäni irti. Äänet joita kuulen, eivät ole todellisia. Ne ovat pelottavia, mutta eivät totta. Ne ovat minulle vain sillä hetkellä todellisuutta, josta on vaikea päästä pakoon.
Ensimmäisen unihalvaukseni sain joskus vuonna 2010. Muistan sen hyvin elävästi. Olin nähnyt unta pikkusiskostani ja herätessäni tunsin, kuinka siskoni hiukset olivat käteni alla. Avasin silmäni, sillä ihan oikeasti siinä vaiheessa luulin, että nukuin siskoni vieressä - vaikka tosiasiassahan siskoni nukkui onnellisena omassa huoneessaan. Kun sain silmäni auki, näin siskoni seisomassa sänkyni vieressä. Siskoni ei kuitenkaan ollut se kaunis, vaaleahiuksinen tyttö. Sängyn vieressäni seisoi tumma ja epäselvä tytön hahmo, riivattuna, sotkuisilla hiuksilla ja musta mekkomainen yöpaita päällä. Säikähdin ihan jumalattomasti ja yritin huutaa. Paniikki iski ja tuntui etten saa enää happea. Tuolloin en vielä tiennyt, ettei huutaminen auta. Luulin oikeasti kuolevani.
Muistan myös samoihin aikoihin vielä porukoillani asuessa, kuinka isäni tuli huoneeseeni samankaltaisena tummana, irvikuvallisena hahmona. Se vain seisoi sänkyni päädyssä ja tuijotti minua mustilla silmäkuopillaan. Kun tilanteet menivät ohi ja kykenin taas liikkumaan, sytytin valot ja huusin isäni ylös. Sydämeni hakkasi aivan tolkuttoman kovaa ja olin tuolloin aivan varma, että sairastan skitsofreniaa. Onneksi se ei kuitenkaan ollut sitä.
"Olen nukahtamassa ja tunnen, kuinka kehoni tuntuu uppoavan sängyn läpi. Yhtäkkiä en voi enää liikkua tai puhua. Painan silmät kiinni ja toivon tunne menisi nopeasti ohi. Kuulen ja aistin jonkun olevan taas lähelläni. Avaan silmäni ja näen vieressäni irtonaisen vanhan naisen pään."
Luulin itseäni mielisairaaksi vuosia. Jatkuvat unihalvaukset tekivät paljon hallaa teini-ikäiselle mielelleni. En uskaltanut kertoa kaikkea vanhemmilleni, usein kerroin vain näkeväni pahaa unta. Aloin pelkäämään nukahtamista ja yksin oloa. Nukahtamisen pelko ja taistelu nukahtamista vastaan vain pahensivat tilannetta ja vietin monet yöt täristen sängyssäni. Jouduin soittamaan isälleni puhelimella keskellä yötä paniikkikohtausten takia ja nukuin vanhempieni sängyn vieressä jopa täysi-ikäisenä. Soimasin itseän siitä, kuinka heikko olin. Kuka 18-vuotias huutaa yöllä vanhempia apuun, kun ei uskalla nukkua?
"Olin isovanhemmillani yötä. Heräsin yöllä siihen, kun tunsin ihmisen ruumiin vieressäni. Avasin silmäni ja näin miespuolisen ystäväni elottomat kasvot tuijottamassa minua tyhjällä katseella."
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että kohtaukseni eivät johtuneetkaan skitsofreniasta eikä siitä, että talomme olisi ollut kirottu. Löysin netistä selityksen: unihalvaukset. Muistan, kuinka eräs ystäväni oikein halusi saada sellaisia. Minä en olisi koskaan halunnut. Pidin itseäni silti vielä epänormaalina, sillä toistuvat unihalvaukset eivät ole kovin yleisiä. Minulle muodostui pakkomielteitä laittaa asiat oikeille paikoilleen ennen nukkumaanmenoa - en kestänyt sitä, jos jokin oli huoneessani väärin.
Aloin pikkuhiljaa kuitenkin tottua niihin. Omaan asuntoon muuttaessa ymmärsin jo, mistä oli kyse. Unihalvaukset olivat jo todella arkipäivää, enkä enää pelännyt niitä kuin ennen. Kamalinta oli kuitenkin se, ettei kukaan uskonut tai halunnut kuulla, mitä koin melkein jokainen kerta kun nukuin. Unihalvaukset ovat minulla kaikilla mausteilla: tunto-, näkö-, kuulo- sekä luuloharhoilla.
Narkolepsia diagnoosin saadessani sain ensimmäistä kertaa elämässäni kuulla lääkäriltä, että unihalvaukset ja niissä esiintyvät hallusinaatiot ovat sairaudessani yleisiä. Tieto oli enemmän kuin helpottava. Nykyään pystyn jatkamaan unia unihalvauksen jälkeen enkä tärise paniikissa koko yötä. En myöskään pelkää mennä nukkumaan, paitsi hieman yksin. Illat ja yöt yksin ovat edelleen ahdistavia, mutta tiedän selviäväni niistä.
Yritän usein liikuttaa sormiani tai varpaitani, jotta heräisin. Jos saan liikutettua kehoani tai jos joku ulkopuolinen (aito henkilö) koskettaa minua, tila menee ohi. Joskus harhanäyt ovat ihan hauskojakin, minulla on ollut savua katossa, mummoja tiellä ja joulukuusi vaatekaapissa. Vaikka tunne on ihan hirveä välillä, joillakin kerroilla ahdistavaa tunnetta ei enää edes tule. Olen ehkä tottunut siihen tai jotain?
Onneksi tiedän, etteivät örkit olohuoneessa, joulukuusi vaatekaapissa tai riivattu Juho ole todellisia. Tuntoaistimukset, vaikka ne hirveimpiä ovatkin, ovat harhaa, eikä kukaan yritä vetää minua kylmillä käsillään pois sängystä eikä Juho oikeasti yritä purra kieltäni irti. Äänet joita kuulen, eivät ole todellisia. Ne ovat pelottavia, mutta eivät totta. Ne ovat minulle vain sillä hetkellä todellisuutta, josta on vaikea päästä pakoon.
Onko lukijoissa muita unihalvauksen kokeneita?
~Taru
Lähteet: Salmela, Jenni 2010: Opinnäytetyö Virtuaalista vertaistukea unihalvauksia kokeville
<http://ift.tt/1OSi2j9; Luettu: 20.10.2015
<http://ift.tt/1OSi2j9; Luettu: 20.10.2015
from Taru's Collection http://ift.tt/1R9rFrj
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti