Perjantai-ilta. Ihmiset pitävät hauskaa, istuvat iltaa kavereiden kanssa tai katsovat leffaa kullan kainalossa. Herkuttelevat, käyvät leffassa tai saunovat antaumuksella. Minun perjantai-iltani on hieman erilainen. Oon itkenyt nyt muutaman tunnin, ja oon totaalisen väsynyt kaikkeen. Väsynyt hymyilemään, väsynyt nauramaan, puhumaan, pärjäämään, olemaan "onnellinen".
Tää viikko on ollut kamalan rankka. Kotona ei ole ollut helppoa viime aikoina. Viimeksi Joensuuhun mennessäni itkin matkalla. Huoli läheisestä, lähipiiriä (ei varsinaisesti minua) koskettanut kuolemantapaus, elämän arvaamattomuuden pohtiminen, stressi koulujutuista ja töistä, pelko oman jaksamisen loppumisesta, syyllisyyden ja loputtoman riittämättömyyden tunne. Kaikki pienet asiat, jotka miellän kelpaamattomuudeksi tai kyvyttömyydeksi. Maanantai-iltana mä romahdin pienimuotoisesti. Yritin selvittää mua kauan painanutta ja selvittämätöntä asiaa, josta näen jatkuvasti painajaisia ja koen valtavaa ahdistusta. Ja miten tää tilanne päättyi? Toinen asianosainen ei edes lukenut laittamaani viestiä. Ei. Edes. Lukenut. Toisaalta helpotus, toisaalta.. Niin. En edes osaa kuvailla.
Mä oon ollut tänä syksynä jollain tasolla yksinäisempi kuin moneen vuoteen. Kerroin tuosta tilanteesta muutamalle ystävälle, ja se olikin ensimmäinen kerta kun tuolle "Joensuun perheelleni" avauduin tilanteesta. Mulla ei oo ollut olkapäitä joita vasten itkeä. Yksi ainoa olkapää yhden kerran. Tai no, en mä voi tästä ketään syyttää. Itsekään en ole liiemmin asioistani huudellut. Mutta ei multa ole kyllä liiemmin kukaan läheisistäni mitään kysellytkään muutamia satunnaisia kertoja lukuunottamatta. Kipeistä asioista oon puhunut lähinnä muutamalle puhelinyhteyden päässä olevalle ystävälle viestien välityksellä silloin tällöin. Jos joku satunnainen ihminen silloin tällöin kysyy kuinka mulla menee, on vaikea avautua koko syksyn harteilla raskaana painaneesta taakasta ja surusta. On helpompaa kertoa koulusta ja töistä, kämpän sisustamisesta ja viikon säästä. Välillä musta tuntuu, ettei kuulumisia kysyvä tyyppi ole edes valmis vastaanottamaan sitä mitä haluaisin sanoa. Että toinen haluaa mun ja joskus jopa itsensäkin takia kuulla kaiken olevan paremmin. Ja sehän on vain täysin luonnollista.
Mä ostan. Kun mulla on paha olla tai ahdistaa, mä klikkaan itseni nettikauppaan ja ostan. En edes uskalla miettiä niitä määriä joita mulle tavaraa tulee. Se turruttaa hetkeksi ja aiheuttaa jälkeenpäin entistä pahemman olon.
Viikko on ollut niin rankka, oon ollut henkisesti aivan hajalla ja juossut paikasta toiseen stressaantuneena. Tiedostan kuormittuvani asioista hyvin herkästi. Siitä huolimatta mä oon vaan hymyillyt ja yrittänyt pärjätä. Mä suoriudun ja suoritan, teen roppakaupalla koulutehtäviä ja kahta työtä, kirjoitan blogia, yritän ehtiä harrastusten pariin ja näkemään kavereita. Suhaan viikoittain kahden kaupungin välillä. Herään jatkuvasti painajaisiin ja pahaan oloon. Silloin kun mulla on tilaisuus puhua siitä miten rankkaa mulla on, niin mitä mä teen? Mä hymyilen. Yritän nähdä asiat kauempaa ja puhua realistisesti ja fiksusti. Tai sitten ihan todella siinä hetkessä koen oloni paremmaksi. Tai sitten niin kovasti vain yritän kokea, missähän se raja edes menee? Kun mä oon yksin, kaikki iskee päälle. Ilta saattaa mennä pelkästään itkemiseen, ellen sitten klikkaa itseäni nettikauppaan piristymään. Mulla on ihmisiä joihin luotan ja joille voisin periaatteessa puhua. Mutta jos mun läheinen, raskaan menetykseni tietävä ihminen ei sanallakaan monen kuukauden aikana kysy asiasta mitään, niin miksi helvetissä mä avautuisin? En halua vaivata, en halua kuormittaa ongelmillani. Jokaisella on kuitenkin ne omat taistelunsa taisteltavana, eikä kukaan ehdi olla toisen tukena jatkuvasti. Ja väkisinkin tulee jossain vaiheessa fiilis, ettei mun asiat vain kiinnosta. Että mun täytyy pärjätä. Että kelpaan vain onnellisena ja hymyilevänä. Ettei niille surullisille ja raskaille asioille ole sijaa. Että on helpompaa olla niiden iloisten tyyppien kanssa keskittyen iloisiin juttuihin. Ettei kukaan jaksa kuukausia huulet alaspäin osoittavaa tyyppiä. Jaksaisinko itsekään itseäni?
Mutta edelleen painotan sitä, että itsehän mä lopulta olen asioistani vastuussa enkä ikinä voisi syyttää ketään, vaikka sellaisen kuvan tekstistäni voikin virheellisesti saada. Mulla on aina mahdollisuus avata suuni ja mun pitää vain tietää että ihmiset ovat mun rinnalla. Mutta miten vaikeaa on itse aloittaa näistä jutuista puhuminen? Iloiset jututhan on niin paljon hauskempia. Oon kohdannut elämässäni niin paljon kuraa, ettei kukaan jaksa samaa enää kuunnella hieman eri twistillä. Eikä kukaan tai mikään lopulta voi tilanteeseen vaikuttaa, kuten moni onkin suoraan todennut. Silti se kuunteleva korva olisi välillä jotain kuvailemattoman arvokasta, kun kaikkea ei tarvitsisi kantaa yksin. Välillä olisi vain helpottavaa käpertyä turvalliseen syliin itkemään kaikkea pahaa, ja tuntea olevansa edes pienen hetken turvassa. Ymmärrän sen, että minultakin on hankala kysyä asioita. Toisen reaktiota ei voi ikinä ennustaa, eikä tiedä milloin toinen haluaa puhua. Mutta toisaalta, kyllä mä ainakin osaan sanoa suoraan jos en asiasta tietyllä hetkellä tai ollenkaan halua keskustella. Oon aiemmin tottunut avoimesti puhumaan ongelmistani kasvokkain viime vuosien aikana, joten tähän teini-iän aikaiseen sulkeutuneisuuteen ja yksinäisyyteen palaaminen on ollut hämmentävää. Ja mä ihan todella haluaisin puhua. Haluaisin itkeä, haluaisin huutaa, haluaisin helpottaa oloani jotenkin.
Mä syytän ja syyllistän itseäni, katson peiliin joka päivä pohtien mikä mussa on niin pahasti vialla. Mulla on mielestäni suhteellisen hyvä itsetunto, mutta nämä ajatukset ei jätä mua rauhaan. Koska jos mussa ei olisi vikaa, niin eihän tämän kaiken kuuluisi olla näin vaikeaa? Ei mun kuuluisi kohdata näin monta menetystä ja tuntea itseäni näin yksinäiseksi. Ei mun kuuluisi pyrkiä pärjäämään ja suoriutumaan niin kovasti, että tulee tällaisia iltoja kun kaikki romahtaa niskaan. Ja kyllähän mä välillä ihan oikeasti pärjään ja koen jopa onnellisuuden tunteita. Mutta sitten käy näin, tulee tällainen perjantai-ilta jolloin kaikki kaatuu niskaan.
Mä en oo kertaakaan itkenyt tätä kaikkea kenellekään täysin lohduttomana. En sen ensimmäisen päivän jälkeen, kun itkin lähes suoraa huutoa vailla minkäänlaista kontrollia. Pari hallittavissa olevaa kyyneltä siellä täällä, siinä kaikki. Ja kuitenkin mä koen, että aiemmista menetyksistä huolimatta musta on tällä kertaa mennyt jotain peruuttamattomalla tavalla rikki.
Mä en oo kertaakaan itkenyt tätä kaikkea kenellekään täysin lohduttomana. En sen ensimmäisen päivän jälkeen, kun itkin lähes suoraa huutoa vailla minkäänlaista kontrollia. Pari hallittavissa olevaa kyyneltä siellä täällä, siinä kaikki. Ja kuitenkin mä koen, että aiemmista menetyksistä huolimatta musta on tällä kertaa mennyt jotain peruuttamattomalla tavalla rikki.
En oikein tiedä vielä tässäkään vaiheessa tekstiä, tulenko julkaisemaan tätä. Toisaalta haluan, toisaalta en. Jos luet tätä, tiedät mihin lopputulokseen päädyin. Tässä vaiheessa voin sanoa ainakin sen verran, että olo tuntuu hieman keveämmältä ja kyyneleet ovat hieman tyrehtyneet tämän tekstin myötä. Aamupäivä tänään oli yksi syksyn parhaista, olin hyvällä mielellä kaiken suhteen. Oikeastaan kaikki huono alkoi siitä, kun olin ajaa liukkaalla kelillä ulos tieltä. Kädet tärisi ja säikähdin pahasti, nämä pienet hiekkatiet ovat todella liukkaita Kuhmossa. Auto heittelehti puolelta toiselle, ja sain sen viimein hallintaan. Myöhemmin käytiin kattomassa noita jälkiä, ja ne oli aika hurjat. Mitään suurta ei ole sen lisäksi tapahtunut, mutta muutamia pieniä mielipahaa ja stressiä nostavia asioita, jotka saivat mut kaipaamaan sitä onnellista Jenniä ja helpon huoletonta elämää. Tällä hetkellä kaikki tuntuu niin vaikealta ja raskaalta, viikot sisältävät liikaa "pakollisia" juttuja ja velvollisuuksia, ja juuri nyt haluaisin kiskaista peiton korville viikoksi. Ihan jo stressikin vaikuttaa siihen, että koen nämä muutenkin mielessä jatkuvasti pyörivät asiat vielä raskaammin. Oon viime aikoina pohtinut paljon elämässäni olevia ihmisiä. Sitä, kuka todella on aito ja seisoo rinnallani vaikka mikä tulisi. Mulla on paljon kavereita, mutta kuinka monta heistä luokittelen todellisiksi ystäviksi? Olen myös pohtinut paljon sitä, miten jotkut ihmiset ottavat enemmän kuin antavat. Oon yrittänyt karsia niitä ihmisiä elämästäni, mutta oon jälleen miettinyt ketä lopulta jäävät jäljelle. Enkä mä tiedä tähän vastausta.
Tämä teksti voi tuntua siltä, että kerron paljon elämästäni. Jonkun mielestä jopa liikaa. Itsekin pelkään mitä ajatuksia ja kommentteja postaus herättää, mikäli tätä ikinä tulen julkaisemaan. Löysin kansioistani jopa kuvan, joka sopi tekstin kuvitukseksi sattumalta hyvin (suunnittelin tuota aiemmin lohtushoppailija-postaukseen, jonka sitten sivumaininnoilla liitin tähän). Mutta toisaalta tämä ei kerro yhtään mitään. Ei pisaraakaan siitä mylläkästä mikä mun sisällä pyörii, tai ajatuksista joita pääni sisällä tunnen. Jokainen tämän lukenut tietää edelleen vain murto-osan mun elämästä, siitä ihmisestä joka täällä kirjoittaa. Kirjoittaminen helpottaa. Blogini on tukipilarini, aina minua varten. Ja vaikka kommentit ja muut pelottaakin, niin kukaan ei lopulta tiedä kaikkea sitä, minkä minä tiedän. Joten kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisen tuskaa tietämättä koko totuutta. Jokaisen tuska, olipa se sitten mitä tahansa, on aina yhtä "arvokasta". Kun jälkeenpäin tätä tekstiä luen, tämä tuntuu hyvin kevyeltä kaikkeen siihen verrattuna minkä todella olisin halunnut kirjoittaa. Kevyeltä verrattuna kaikkeen siihen mitä näiden kuukausien aikana olen tuntenut, siitä matkasta jonka olen kulkenut.
Ja ihan totta, tämän tekstin kirjoittaminen rauhoitti, helpotti ja huojensi mua valtavasti. Ainakin pieneksi hetkeksi.
Tämä teksti voi tuntua siltä, että kerron paljon elämästäni. Jonkun mielestä jopa liikaa. Itsekin pelkään mitä ajatuksia ja kommentteja postaus herättää, mikäli tätä ikinä tulen julkaisemaan. Löysin kansioistani jopa kuvan, joka sopi tekstin kuvitukseksi sattumalta hyvin (suunnittelin tuota aiemmin lohtushoppailija-postaukseen, jonka sitten sivumaininnoilla liitin tähän). Mutta toisaalta tämä ei kerro yhtään mitään. Ei pisaraakaan siitä mylläkästä mikä mun sisällä pyörii, tai ajatuksista joita pääni sisällä tunnen. Jokainen tämän lukenut tietää edelleen vain murto-osan mun elämästä, siitä ihmisestä joka täällä kirjoittaa. Kirjoittaminen helpottaa. Blogini on tukipilarini, aina minua varten. Ja vaikka kommentit ja muut pelottaakin, niin kukaan ei lopulta tiedä kaikkea sitä, minkä minä tiedän. Joten kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisen tuskaa tietämättä koko totuutta. Jokaisen tuska, olipa se sitten mitä tahansa, on aina yhtä "arvokasta". Kun jälkeenpäin tätä tekstiä luen, tämä tuntuu hyvin kevyeltä kaikkeen siihen verrattuna minkä todella olisin halunnut kirjoittaa. Kevyeltä verrattuna kaikkeen siihen mitä näiden kuukausien aikana olen tuntenut, siitä matkasta jonka olen kulkenut.
Ja ihan totta, tämän tekstin kirjoittaminen rauhoitti, helpotti ja huojensi mua valtavasti. Ainakin pieneksi hetkeksi.
from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/2gsfJcy
http://ift.tt/1cNHAMY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti