Sadepisaroita Niittykukkasilla PYSÄHTYMINEN

 Can't help wondering what you're thinking

Wherever you are

Late night movies, careless drinking

To cover these scars 

And as much as I wanna be with you, I know...

You and me, we're bumper cars

The more I try to get to you

The more we crash apart, no

Round and round we chase the sparks

But all that seems to lead to....

Is a pile of broken parts

We're bumper cars

Bumper cars

The more I try to get to you

The more we crash apart

 Oon monta viikkoa juossut paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Ajattelematta, pysähtymättä, uskaltamatta hengähtää. Sillä tavalla oon myös pitänyt kaiken pahan loitolla ja surulliset ajatukset ulottumattomissa. Tällä viikolla totesin ensimmäistä kertaa terapiassa, että oon tuntenut olevani oma itseni enemmän kuin moneen kuukauteen. Oon nauranut, ja ollut se iloinen Jenni. Unohtanut hetkeksi kaiken tapahtuneen, edes ihan vain pieniksi hetkiksi. Tuntenut oloni keveäksi ennen kuin se raskas möykky rinnassa alkaa taas puristaa. Sillä se alkaa puristaa, varmasti aivan joka päivä. Mutta riippuu päivästä kuinka hyvin onnistun hiljentämään ja tukahduttamaan sen. 

Tänään en oo onnistunut siinä ollenkaan. Heräsin yhden aikaan levänneenä, mutta en suinkaan hymyssä suin. Kaikki kamala mun elämässä viime aikoina tapahtunut oli yhdistynyt yhteen ja samaan painajaiseen. Kaikki ne menetykset, kaikki se suru, kaikki se tuska. Meidän molemmat jo pilven päälle päässeet koirat, kaikki menetetyt ihmiset. Kaikki samassa unessa. Mä itkin jo ennen kuin pääsin sängystä ylös, kaikki tuntui tänään liian voimakkaalta. Liian tuskaisalta. 

Aurinko pilkisteli, ulkona oli pikkupakkanen, nämä herkut ja pehmoiset ja söpöt jutut odotteli mua. Ja mä kuivasin kyyneliä, jotka sä viime yönä kuivasit. 

 Pitkästä aikaa jouduin kohtaamaan sen kaiken, ainakin pieneksi hetkeksi. Ennen kuin hyppäsin autoon kavereiden luo mennäkseni, pakenemaan kaikkea. Mua pelottaa. Pian on vuosi siitä, kun mun elämän onnellisin aika alkoi. Ja ne muistutukset tuntuu nyrkiniskuilta suoraan sydämeen. Kuin joku kaataisi kylmää vettä niskaan, tai talloisi mun muutenkin hajalla olevaa sydäntä palasiksi. Niitä muistutuksia tulee koko ajan, eläviä kuvia muistoista. Mä toivoisin etten muistaisi, että voisin vain unohtaa. Mua pelottaa joulu, mua pelottaa talvi, mua pelottaa elämä. Vastahan mä hyppelin lumessa onnellisena tai kävelin pakkasessa yhdessä, käsi kädessä. Vietin viikonloppua kelkkaillen, pilkkien, lumisotaa leikkien ja pelleillen. Tuntuu kuin se kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Mun pitäisi alkaa olla kunnossa, mutta kun mulla on aikaa pysähtyä niin mä muserrun. Tänään mä en jaksa, en halua, en usko, en toivo. Pian on jo huominen. 

Välillä mä tarviisin jonkun halaavan mua lujaa ja kertovan että kaikki järjestyy. Eikä pelkästään järjesty, vaan että mäkin ihan totta saan olla onnellinen pysyvästi pelkäämättä niitä menetyksiä, joita oon kokenut jo ihan liian monta. Mä en tahdo aina vaan selviytyä, haluan olla onnellinen. Mikä siinä on niin pirun vaikeeta?

Good intentions, all these questions
I'm sitting alone
All roads since you are wrong directions
I'll never get home 

And it's making me wanna be with you, I know...

You and me, we're bumper cars
The more I try to get to you
The more we crash apart, no
Round and round we chase the sparks
But all that seems to lead to
Is a pile of broken parts

We're bumper cars
Bumper cars
The more I try to get to you
The more we crash apart, oh

This was supposed to be fun
This was supposed to be the one
Maybe we stayed too long
Maybe we played all wrong
This was supposed to be good
But I know, I know

from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/2f7oGFS
http://ift.tt/1cNHAMY