Heräät hikisenä ja ahdistuneena. Avaat silmät. Koti. Sänky. Se oli vain unta. Hetken päästä muistat kaiken. Se tapahtui taas. Kuten edellisenä yönä, ja sitä edellisenä yönä. Painajainen. Helpotus ei kuitenkaan tule, muistat ettei se olekaan painajaista. Sehän tapahtui oikeasti. Ja tapahtuu kerta toisensa jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen.
Selviydyt. Puret hammasta, puet vaatteet ja saat itsesi liikkeelle. Menet töihin, hymyilet. Hymyilet, hymyilet, hymyilet. Lähdet kotiin, kuuntelet saman surullisen biisin kuin töihin tullessasi. Saman biisin kuin eilen, ja sitä edellisenä päivänä. Ja sitä edellisenä päivänä. Menet kotiin, kasaat itsesi. Kirjoitat blogia, luet, katsot sarjaa. Otat lasin viiniä. Menet nukkumaan, toivot että kaikki olisi ollut vain unta. Ettei painajaisia olisi ensi yönä.
Turhaan.
Siinäpä mun elämän sisältö lyhykäisyydessään.
Oon miettinyt tätä postausta valtavan kauan. Viikkoja, uskaltamatta julkaista tätä. Pohdin pitkään, haluanko edes. Miksi kirjoitan näin julkisesti pahasta olostani blogiin? Ensinnäkin, blogista on tullut mulle ystävä. Se ystävä, joka on rinnalla vaikkei ketään muuta olisi. Se ystävä, joka on paikalla aina kun tarvitsen. Se ystävä, joka kuuntelee ja ymmärtää. Se ystävä, joka ei kyseenalaista tai arvostele. Se ystävä, joka ei käske jatkamaan matkaa ja etsimään jotain parempaa.
Aloitin blogin kirjoittamisen 3,5 vuotta sitten, kun mulla oli vaikeaa. Oon jakanut tänne niin ilot kuin surutkin. Tosin surut ovat näyttäytyneet aiemmin pienemmässä mittakaavassa, sillä en ole halunnut tuoda kaikkia yksityisasioitani tänne julkisesti kaikkien nähtäville. Usein yhä vieläkin unohdan kirjoittavani tätä julkisesti. Kuka tahansa pääsee mun pään sisään tätä kautta. Se on kammottavaa, pelottavaa. Tekstejä kirjoittaessani en kuitenkaan ajattele sitä. Tuntuu kuin kirjoittaisin itselleni, ja hyville ystävilleni. Koska niitä olen blogin kautta saanut monia. Ihania ihmisiä, jotka elävät kanssani niin blogin puolella kuin muuallakin elämässä. Suruissa ja iloissa. Kuitenkaan en haluaisi esimerkiksi monien puolituttujen tai tuntemattomien lukevan ajatuksiani. En vain osaa olla kirjoittamattakaan. Enkä halua. Minun blogini, minun sääntöni. Parisuhde kulki blogissa tiiviisti mukana viimeiset puoli vuotta ihan molempien yhteisestä toiveesta (tai varsinkin toisen osapuolen vielä suuremmasta toiveesta..), joten miksipä tätäkään puolta salailemaan. Oon muutenkin ihmisenä aika avoin, vaikka kantapään kautta olen oppinut ettei kannattaisi. Puukkoa on tullut niskaan liian monesti, niin läheltä kuin kauempaakin.
Kuitenkin, kirjoittaminen auttaa. Se auttaa mua jäsentämään ajatuksiani ja tuntemuksiani. Se auttaa mua saamaan ajatuksia muualle. Se helpottaa, puhdistaa. Siinä missä jollekin keino selviytyä on lenkkeily, mulle yksi niistä keinoista on blogi. En kaipaa sääliä, en todellakaan. Kenenkään ei tarvitse sääliä tyttörukkaa, jonka elämä romahtaa niskaan. Mä vain tarvitsen tätä, ja kirjoitan tätä itseni takia. Sekä mahdollisesti jonkun muun, joka ehkä käy läpi edes hieman samaa kuin minä.
Oon ihmetellyt suuresti, luulevatko ihmiset surun tarttuvan. Vai mistä hitosta oikein on kysymys. Monet sellaiset ihmiset joiden kanssa normaalisti olen pitänyt tiiviisti yhteyttä, eivät ole juurikaan kiinnostuneita siitä miten minulla menee. Ei kysymyksiä, ei ehdotusta näkemisestä tai mistään. Toisaalta, mikään ei kysymisellä miksikään muutu. Voin varmasti tänään aivan samalla tavalla kuin viikonkin päästä. Ymmärrän kyllä hyvin etääntyneeni hieman muista elettyäni tiiviisti parisuhteessa. Mutta kuitenkin, monien kanssa kanssakäyminen on vähentynyt juuri sen viimeisen kuukauden aikana. Olen vain töissä ja kotona, en tee mitään tai en näe töiden ulkopuolella ketään muita kuin perheenjäseniäni. Eikä mulla ole suurta tarvetta vaivatakaan ketään. Kyllä sen vaikeissa tilanteissa huomaa ketkä seisovat rinnalla. Tai paremminkin eivät seiso. Harvoin oon tuntenut itseni niin yksinäiseksi kuin viime aikoina. Toki voisin itsekin ehdottaa kenelle tahansa kahville menoa tai leffan katsomista, mutta en vain jaksa. Oon niin väsynyt, rikki.. En jaksa mitään.
Ja sitten Joensuuhun paluu. En yksinkertaisesti halua. En kuitenkaan usko, että voin tarpeeksi hyvin lähteäkseni jonnekin toiselle puolen maailmaa. Entä jos romahtaisin täysin? Koen olevani turvassa ainoastaan kotikotona ja mökillä. Paikoissa joissa mikään ulkopuolelta tuleva ei voi nostaa muistoja pintaan. Tai no, voipas. Esimerkiksi mainokset tai aivan mikä vaan. Muualla riski on vain suurempi, ärsykkeitä tulee joka puolelta. Silloin sattuu, ja kipua on vaikea kestää. Niin, ja työpaikka! Siellä mulla on hyvä olla. Saan varmasti aina muuta ajateltavaa, koen valtavasti onnistumisen kokemuksia ja tunnen itseni voittajaksi selviydyttyäni taas yhdestä päivästä. Ja työkaverit. Mulla on maailman parhaimmat työkaverit, aivan liioittelematta. Oon saanut sieltä tukea ja kuuntelevia olkapäitä. Kun itkin hysteerisesti ja romahdin töissä, töistä päässeet henkilöt jäivät vielä kuuntelemaan ja halaamaan minua, ettei minun vain tarvitsisi olla yksin. Se jos mikä merkitsi paljon.
Toisaalta, turhaudun valtavan helposti moniin "tukeviin" kommentteihin. Oon kuullut aiemminkin samoja juttuja, tiedän miten tää kaava menee. Mun elämä ei ole ollut aiemminkaan kovin helppoa, vaikka moni niin ilmeisesti luuleekin. Oon kokenut liikaa juttuja, ja kuluttanut aivan liian kauan elämästäni surullisena tai masentuneena olemiseen. Ulkoapäinhän kaikki on hyvin; sain lukion jälkeen haluamani koulupaikan yliopistosta, suoriudun hyvin opinnoistani, mulla on paljon kavereita, välittävä perhe, työpaikka. No, se ei valitettavasti ole koko totuus.
Tiedän kyllä kaiken, mitä mulle voidaan sanoa. Matka jatkuu, elämä jatkuu. Ansaitsen parempaa. Se ei ollut sun arvoisesi. Löydät vielä jonkun arvoisesi. Kaikki tapahtuu syystä, kaikella on merkitys. Et saa jäädä kiinni suruun. Sun täytyy päästä kiinni arkeen. Aika parantaa haavat. Ei se voinut tarkoittaa kaikkea sanomaansa. Onkohan tuossa taustalla kuitenkin jotain muuta. Jokaisen tuollaisen kommentin kohdalla mun tekee mieli huutaa. Kyllähän mä ymmärrän miltä tämä kaikki muista vaikuttaa, mutta tuollaisiin kommentteihin olen usein vastannut laittamalla muutaman screenshotin, jotka näyttää edes palan kaikesta siitä valtavan kauniista, joka vielä hetki sitten oli. Mun tekee mieli saada ihmiset ymmärtämään, että kyseessä oli jotain paljon suurempaa. Eihän kukaan nyt hitto soikoon kihloista puhu turhaan! Ja minähän ne hetket olen elänyt, minä tiedän. Minä tunnen. Mutta munhan täytyy vain jatkaa elämää, niinhän sä sanoit? Tänään on yksi niistä illoista, kun voin suoraan sanoa etten halua. En näillä ehdoilla, en näin. Tuntuu ettei monikaan ymmärrä mitä käyn läpi, miten voimakkaasti tämän kaiken tunnen. Moni ei ymmärrä miten paljon tämä merkitsee kaiken suhteen; mitä ajattelen itsestäni, elämästä, rakkaudesta. Kaikesta. Kaikki tarkoittavat varmasti hyvää, mutta oon aika herkillä kaikkeen hiemankin vähättelyyn viittaavaan.
Kaikki vuoden alussa tapahtunut oli se, joka antoi aiemmille vaikeuksille merkityksen. Se syy, miksi kaikki aiempi tapahtui. Ja ei, en ole näitä asioita aivan yksinäni kuitenkaan pyöritellyt. Olen viime vuoden lopusta asti käynyt säännöllisesti juttelemassa vaikeuksista, joita olen elämäni aikana kohdannut. Kaikesta, mikä muhun on vaikuttanut. Itsestäni. Terapiassa. Sana kuulostaa kauhealta, mutta ei se sitä ole. Yllätyn jatkuvasti, kuinka moni lopulta tarvitsee ammattiapua asioiden käsittelyyn. Eikä se ole heikkoutta, se on valtavaa vahvuutta. On vahvuutta myöntää tarvitsevansa apua, ja uskaltaa hakea sitä. En uskonut ikinä kirjoittavani tätä blogiin, sillä harvat mun läheisistäkään asiasta tietää (tai no Joensuussa varmaan kaikki, Kuhmossa ei juuri kukaan). Mutta miksipäs ei, ei se ole mikään häpeä. Ja jos tämän avulla saan yhdenkin ihmisen kannustettua hakemaan apua, niin olen enemmän kuin onnellinen.
Kenelle mä nyt soitan, tai ilmoitan maailman typerimmästä jennimäisestä pikkujutusta? Mä vain kaipaan sitä, miten voin huolettomasti jutella arkipäiväisistä asioista. Kaipaan sitä huoletonta onnellisuutta, jota sain kevään elää. Jotain niin uutta ja erilaista, jotain niin.. Suurta. Kaipaan sitä, miten voin kertoa saaneeni kipeän haavan jalkaani töissä. Kuinka voin kertoa säikähtäneeni suihkun ovea raapinutta Möykkiä ollessani yksin kotona. Kuinka voin kertoa saaneeni blogiin ihanan kommentin. Sanoa saaneeni asiakkaalta kivaa palautetta. Kertoa nähneeni ihan tyhmää painajaista, taas kerran. Kertoa jännän kirjan superjännä loppuratkaisu.
Olla se huoleton ja onnellinen Jenni, joka vielä reilu kuukausi sitten olin. Kaipaan sitä Jenniä.
No, ei tässä tekstissä ole kyllä päätä eikä häntää. Olen vain viime aikoina usein pohtinut, kuinka yksin tässä maailmassa lopulta onkaan. Kun kaikki hajoaa ympäriltä, ja pohdit mitä sulla ylipäätään on. Kyseenalaistan kaiken, kyseenalaistan kaikki. Juuri kun kuvittelen ettei mikään voi sattua enempää, niin varmasti sattuu. Itket työvuoron jälkeen kunnes nukahdat, ja lähdet aamulla takaisin hymyilemään. Oon vaan nyt niin väsynyt. Mulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta ehkä seuraavassa postauksessa sitten joskus. Luultavasti unohdin puolet mitä aioin sanoa. Nyt mä suuntaan nukkumaan, hyvää yötä!
"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always."
from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/2b4Uc89
http://ift.tt/1cNHAMY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti