Kaunista syyslauantaita! Vihdon ja viimein voin julkaista teille postauksen, jota olen kauan odottanut ja hautonut mielessäni. Meille kun kävi eilen niin, että kirjoitimme nimemme rantatontin kauppakirjaan. Kyllä. Rantatontti. Meidän. Ikioma.
Voi siis sanoa, että hankimme itsellemme ennenaikaisen joululahjan, tarkalleen mitattuna 8802 neliön kokoisen. Tuliko yllätyksenä? Ei pitäisi, sillä olenhan pitkin blogitaipalettani vilautellut fraasia "sitten seuraavassa talossa". Hankkimamme tontti sijaitsee Rautavaaralla, minun ja mieheni synnyinkunnassa, reilun 70 kilometrin päässä täältä Iisalmesta. Paikkakunnalla, missä itse ajan jo päivittäin töissä. Paikkakunnalla, missä on oikea koti - se, joka tuntuu sydämessä. Tämänhetkinen kotimme on jo rakennusajan starttihetkistä lähtien ollut väliaikainen ratkaisu, hetkellinen pitstoppi elämässä. Olemme tienneet koko ajan, että jossain vaiheessa alamme tähdätä kohti seuraavaa projektia ja se heti on nyt. Uskomatonta. Alamme oikeasti suunnitella sitä kotia, jonka on tarkoitus olla turvapaikkamme koko loppuelämämme ajan.
Tämän postauksen kuvat on otettu tontilta noin kuukausi sitten. Olemme käyneet siellä jo useamman kerran samoilemassa, suunnittelemassa ja haaveilemassa.
Se, että olemme vihdoin tässä pisteessä, tonttiomistajina, ei ole ollut mutkattoman tien takana. Tontinetsintä meillä on ollut käynnissä epäsäännöllisesti jo vuoden ajan. Olemme haarukoineet ja tunnustelleet useampia paikkakuntia täältä Pohjois-Savosta ja on vaatinut älyttömästi ajatustyötä, että haaveet ovat kiteytyneet Rautavaaralle. Oikeasti jos ajatellaan, niin kuka hullu uskaltaa rakentaa kodin alle kahdentuhannen asukkaan pikkukuntaan, korpitaivalten taakse? Tietoisena siitä, ettei välttämättä koskaan tulisi talokaupoilla saamaan takaisin rakennukseen sijoittamiaan varoja? Jos ei suuremmissa kaupungeissa asuntokauppa käy, niin vielä vähemmän maaseudulla. Tällaisessa rakennusprojektissa täytyy olla varma siitä, että on sitoutunut paikkakunnalle ja että se on omien töiden suhteen turvallisilla sijaintikoordinaateilla varustettu.
Jos ei ollut ajatusrundi helppo, niin vielä enemmän on psyykeä syönyt varsinaisten tonttimahdollisuuksien kartoittaminen ja lopullinen kaupanteko. Tämän tontin saaminen oli rehellisesti sanottuna vaikea, työläs, epävarma ja tuskainenkin kokemus. Olen ollut itse pari viimeistä kuukautta kuin tulisilla hiilillä, alamaissa ja hermoraunio. Luojalle kiitos, miehellä on ollut kärsivällisyyttä jatkaa ja hoitaa prosessi loppuun siitä, mihin minun jaksamiseni päättyi. Tiedän, että tällainen sepustus saa siellä kulmakarvoja nousemaan ja haluankin hieman avata mitä tarkoitan. Selittää myös samalla pientä osaa siitä, mikä on vaikuttanut omaan mielialaan ja syksyn bloggailuun.
Tiedättehän, että pienellä paikkakunnalla pärstäkerroin vaikuttaa hyvässä ja pahassa. Niin ei saisi olla, mutta vaikuttaapahan vain. Tässä tapauksessa oikeastaan sukunimi. Olen ollut pienestä pitäen tietyille tahoille se rehtorin pentu ja saanut tittelin mukaista kohtelua niin keskenkasvuisilta kuin aikuisilta. Suurin osa kyläläisistä ei tietenkään luo merkityksiä nimille, naamoille tai titteleille, mutta aina on eteen putkahtanut niitä pahansuopaisia tapauksia, jotka kateuksissaan ja ihmistä ollenkaan tuntematta tekevät määrityksiä ammattien ja sukunimien perusteella. Aiheesta olisi omaksi postauksekseenkin asti kerrottavaa, mutta nyt pomppaan vain eteenpäin. Tonttiasiat kun oikeasti meinasivat tyssätä minun sukunimeeni. Ei mukavan myyjän taholta, vaan ihan muita reittejä pitkin. Ette usko sitä epäoikeudenmukaisuuden ja voimattomuuden tunnetta mikä tuollaisesta ryöpsähtää pintaan. Kaikki ne muistikuvat vastaavista tilanteista elämän varrelta. Niin väärin. Jokaikinen kerta ja tapaus. Olen todella ollut täällä pahalla mielellä ja epäuskoisena, mutta onneksi on ollut mies rinnalla hoitamassa prosessia, kestämässä minun itkuni ja valamassa uskoa asioiden onnistumiseen. Fiuf.
Jotta oikea kuva säilyy, niin tällaisia pärstäkertoimella oikeudenjakajia ei ympärillä onneksi montaa ole. Emme olisi ostaneet tonttia kylältä, jos tunne paikasta ei olisi kodikas ja turvallinen. Vaikka yksi promille vastaantulijoista aiheuttaisikin alakuloa ja ahdistusta, se ei syö merkitystä niiltä kaikilta lopuilta, jotka vilpittömästi hymyillen ovat iloisia tonttihankinnastamme ja toivottavat lämpimästi tervetulleeksi takaisin paikkakunnalle. On harmi ja vääryys, että tonttitaival oli tuskainen, mutta samalla jo iloitsen siitä, että enää vastaavia vastoinkäymisiä ei pitäisi tulla, ei ainakaan rakennusprojektiin liittyen (*koputan varmuudeksi puuta*).
Jotain epävarmuudestani ("Kyllä tämä vielä johonkin kosahtaa!") ja jännityksestäni kertonee se, että ennen eilistä kaupantekotilaisuutta sykkeeni pyöri sadankolmenkympin yläpuolella. Nyt se on jo tasaantunut ja mieli oikenee tunti tunnilta tajuamaan, että meillä on oikeasti oma rantatontti ja nyt voi todella alkaa suunnittelemaan sitä seuraavaa taloa.
Aikataulu meillä ei tällä kertaa ole tiukka. Rakennusluvan hakemiseen on aikaa kolme vuotta, joten viimeistään siinä sabluunassa on tarkoitus edetä. Toivottavasti vähän aiemminkin, muttei kuitenkaan kiirehtimällä. Jos ei muuta vielä lähitulevaisuudessa konkretisoidu, niin onpahan meillä nyt ainakin hiton hyvä makkaranpaistopaikka!Hymyjä! ♥
from Deko 133 http://ift.tt/1N5aG8n
http://ift.tt/1FmgaEW
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti