Päivät juoksevat taas normaaliin malliin ja viimeisiä viedään. 39 + 0. Monet odottajat lienevät näillä viikoilla jo valmiita tekemään lähestulkoon mitä tahansa saadakseen vauvan ulos, mutta minulla on edelleen vähän ristiriitaiset mielteet. Toisaalta olo on kyllä vähän tukala, mutta ei koko ajan. Vauvan tulo pelottaa sen verran kovaa, että sen soisi vielä antaa odottaa itseään pidempäänkin – jos vain vatsanahkani antaisi periksi.
En siis ole googlannut mitään poppakonsteja, joilla synnytyksen saisi käynnistymään – ei sillä että sellaisiin edes uskoisin. Tällä hetkellä tuntuu, että vauva saa tulla kun on tullakseen. En myöskään kyttää jokaista vihlaisua pohtien, alkaako synnytys. Olo saattaa tosin jo huomenna olla ihan toinen, ei näistä hormoneista tiedä. Yhtenä päivänä saatan itkeä lohduttomasti, etten ole valmis äidiksi ja toisena hipelöinkin ihan rauhallisena pikkuisia vauvanvaatteita ja mietin, miltä tyttäremme näyttää. Toisena yönä en saa millään unta ja seuraavana nukun taas kuin tukki.
Pystyn liikkumaan aika normaalisti vielä, mikä on ihan mahtavaa. Eilen teimme Helsinkiin käväisemään tulleen äidin kanssa muutaman kilometrin lenkin ja sen jälkeen lähdimme vielä Ikeaan kiertelemään pitkän kaavan mukaan. Äiti ihmetteli kuntoani, sillä hän ei itse raskaana ollessaan uskaltanut kävellä loppupuoliskolla juuri ollenkaan supistusten vuoksi. Minulta ne vatsan kovettavat harjoitussupistukset ovat puuttuneet täysin, mutta kuukautiskipumaista tuntemusta on ollut toisinaan. Pohdimme muutenkin, kuinka paljon raskautemme erosivat toisistaan. Ehkä minulla siis on vielä toivoa: ehkä myös synnytyksemme eroaisivat toisistaan siinä mielessä, ettei minun synnytystäni tarvitsisi käynnistää viikolla 42. Sillä vaikka minulla ei vielä ole kiirettä synnyttämään, toivoisin tosi paljon, että se käynnistyisi spontaanisti.
Oloni ei muuten todellakaan olisi näin seesteinen, jos ne kirotut helteet olisivat jatkuneet yhtään pidempään. Poden tunnetusti aivan jäätävää vihaa helteiltä kohtaan muutenkin, puhumattakaan tuntemuksistani raskaana ollessani. Mietin, että tuntuu varmaan kivalta, jos kroppa sietää lämpöä. Minä alan hikoilla hullun lailla ja paniikki iskee. Vähän kuin istuisi saunassa eikä pääsisi pois. Kiitin vuolaasti säiden jumalia, kun lyhyt lämpöaalto oli ohi. Nyt olen taas voinut nauttia kesästä enkä ole valittanut sateista yhtään. Tämä kesä on kelien puolesta ollut ihan unelmieni kesä, vaikka koko muu Suomi tuntuu olevan aivan toista mieltä.
PS. Muistakaa osallistua bola-arvontaan!
from Mutsie http://ift.tt/1HScGSr
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti