En ole millään tavalla hurahtanut luomusynnytysajatukseen eikä synnytysten medikalisoitumisessa ole mielestäni mitään pahaa. En aina oikein pysty ajattelemaan synnytystä upeana luonnollisena tapahtumasarjana. En pääse yli ajatuksesta, että jos se tosiaan olisi niin hitsin luonnollinen juttu, se olisi paljon helpompi kaikin puolin. Minusta tuntuu, että evoluutiossa on tapahtunut jokin virhe, kun ihmisen synnytys on kehittynyt. En ymmärrä, miksi ihmisen synnytys on niin vaikea verrattuna muihin eläimiin. Olen monesti sanonut vaikean raskauden aikana ja synnytystä miettiessä, että pakkohan tässä on uskoa syntiinlankeemukseen. Synnytyshän on jopa sairaalassa täynnä kaikenlaisia kommervenkkejä, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu kun naiset synnyttävät alkeellisissa olosuhteissa.
Yritän kaikesta huolimatta saada voimaa sellaisista lauseista kuin naisen vartalo on tehty synnytystä varten, koska kuitenkin kaiken järjen mukaan niinhän se on. Synnyttäminen on täysin luonnollista, vaikka minun pelon sokaisemat silmäni eivät sitä suostukaan niin näkemään. Juuri nämä ajatukset luonnollisuudesta auttavat minua työstämään pelkoani, vaikka välillä näenkin synnytyksen paremminkin täysin kohtuuttomana kärsimysnäytelmänä ja haaveilen kliinisestä leikkaussalista, missä vatsaani tehdään reikä ja vauva nostetaan rauhallisesti ulos ilman eritteitä, repeämistä, karjuntaa ja kirosanoja.
Katso vauvamahaasi. Aseta sitten kätesi häpykukkulalle ja tunne, miten lapsi makaa sen sisäpuolella. Matka ulkomaailmaan on itse asiassa hyvin lyhyt, alle 10 senttimetriä. Se ajatus on auttanut minua valtavasti joka raskaudessa. Vauvan ei tarvitse todellakaan taittaa kahden kilometrin taivalta. Sen pitää tunkeutua ahtaasta käytävästä, mutta se käytävä on tehty tätä tarkoitusta varten. Se on kehon tarkoituksenmukaista muotoilua.
Olen täysin avoin kaikelle kivunlievitykselle, jota sairaalaolosuhteet tarjoavat, mutta toisaalta olen kuitenkin tietoinen siitä, ettei mikään synnytys ole täysin kivuton. Epiduraalipuudutus tulee todennäköisesti olemaan minunkin kohdallani kuin taivaan lahja, mutta ennen sitä joutunen kärvistelemään pitkän tovin luonnonmukaisten kivunlievitysmenetelmien kanssa. Kiinnostuin Katerina Janouchin Synnytys-kirjaa lukiessa hänen(kin) esittelemästään Sukellustekniikasta. Sen ideana on unohtaa kaikki hankalat hengitystekniikat, jopa ajattelu ja vain heittäytyä täysin synnytyksen hetkeen ja sen kipuihin kuin aaltoihin. Liian syvään ei ainakaan missään nimessä kannata hengittää, sillä se voi aiheuttaa hyperventilaatiota.
Synnytyksen supistukset ovat yhtä voimakkaita kuin meren aallot, mutta niiden voima vaihtelee. Niitä vastaan ei voi taistella. Se on kuin voima, joka tulee, kasvaa, nousee maksimiin ja sitten häviää. Jos vastustamme voimaa, melkein kuolemme.
Aikamoista hippilöpinää sanoo skeptikko sisälläni, mutta toisaalta tässä on varmasti järjen hiven. Monet sellaisetkin, jotka eivät puhu varsinaisesti sukellustekniikasta, ovat maininneet minulle, että supistuksia vastaan ei kannata taistella, parasta on, kun pystyy olemaan mahdollisimman rentona eikä jäykisty täysin supistuksen tullessa. Sukellustekniikassakin on tavoitteena rentouttaa leuka ja hartiat, jolloin koko muunkin kropan pitäisi rentoutua. Jännitys ja pelot voivat olla ihan todellisia riskejä synnytyksessä, sillä pelosta ja tuskasta jäykistynyt vartalo saattaa hidastaa synnytystä. Siksi synnytyspelko otetaan nykyään vakavasti.
Hyvä äitiyshuolto käsittelee mahdolliset pelot, jotka ovat kaiken takana. Pelot estävät naista kokemaan synnytystä positiivisesti, ja pitkän päälle se saattaa vaikuttaa vanhemmuuteen. Jos voisimme päästä eroon peloista, pääsisimme pitkälle. Pelko on synnyttävän naisen suurin vihollinen.
Olen monesti yrittänyt nähdä itseni synnytystilanteessa ja miettinyt, osaanko pysyä rauhallisena vai menenkö paniikkiin. En oikeastaan ole ollut sellaisessa tilanteessa, johon voisin synnytystä verrata. Jos olisin esimerkiksi joutunut onnettomuuteen, minua olisi sattunut, mutta olisin pysynyt tyynenä, voisin ehkä päätellä, että osaisin olla kylmäpäinen synnytyksessäkin. Minulle ei ole kuitenkaan tapahtunut juuri mitään fyysisesti pelottavaa. Ainoat tikkinikin olen saanut luomenpoistosta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olen siitä, että menen pelosta lukkoon. Olen kuitenkin yrittänyt psyykata itseäni tilaan, jossa en antaisi paniikille valtaa. Uskon, että tässä tarkoituksessa tukihenkilö on kultaakin kalliimpi. Olen siis yrittänyt valmentaa myös miestäni synnytykseen ja pyytänyt häntä ennen kaikkea olemaan päästämättä minua sisälle mihinkään pelkotiloihin. Aion ehdottomasti myös kokeilla sukellustekniikkaa avautumisvaiheen kipuihin. Leuan rentouttamista olenkin jo harjoitellut iltaisin, kun uni ei ole tulla.
Janouchin yhteenveto sukellustekniikasta:
– Istu mukavasti ja lepää painavana supistusten välillä.
– Heti kun aavistat supistuksen olevan tulossa, rentouta leuat ja hartiat.
– Älä taistele supistusta vastaan.
– Päästä ote. Sukella.
– Kun supistus tasaantuu, jää väsymyksen tunteeseen.
– Älä puhu.
– Lepää seuraavaan supistukseen.
Kursiivilla merkatut kohdat ja yhteenveto Katerina Janouchin kirjasta Synnytys (Barnliv: Föda Barn – timmarna du aldrig glömmer, 2005)
from Mutsie http://ift.tt/1HswExq
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti