Taalainmaan hevonen, se on ruotsalainen juttu. Sellainen, jonka moni mielellään ottaa kotinsa sisustuksen pieneksi ja suloiseksi yksityiskohdaksi. Jäljitelmiä aidoista ja alkuperäisistä löytyy ilman muuta ympäriinsä, ja minä kahmin reissusta mukaani kaksi tanskalaista versiota.
Lähtökohtaisesti en pidä lippukuosisista ja maaväriä toistavista matkamuistoista (tai tyypillisistä matkamuistoista ylipäätään), mutta minusta nämä puuhevoset ovat ihan huiput! Kirkas punainen ja syvä musta ovat ilo silmälle ja ovathan nämä nyt niiiiin tanskalaista, että. :) Laitoin heposet kopsuttelemaan mustan vitriinin kunniapaikalle.
Puuhevoset olivat reissutuomisista ensimmäiset, jotka purin näkösälle. Kaikki muut ostokset odottelevat vielä työhuoneen lattialla paikkojaan. Tovi siinä varmasti meneekin, että löydän kaikille hankinnoille kotoisat, sopivat sijainnit! Kiire on taas matkan jälkeen yllättänyt, kun olemme ehtineet olla jo yöreissussa kotiseudullamme, ähertäneet pihalla, rakentaneet verkkosivuja ja aloittaneet pergolan pystyttämistä. Eilen puuhastelimme pergolan runkoa lähes kuusi tuntia kylmässä kelissä ja tihkusateessa. Hätäisimmät voivat kurkata siitä yhden kuvan verran todistusaineistoa instasta, missä päivittelen tutusti nimimerkillä deko133.
Meinasin veistellä otsikoksi jotain karanneista hevosista, mutta päätinkin mennä ihan peruslinjalla. Toisenlaisista karkaamisista tosin on juttua, kun koiranpentumme Armas (ja minä vielä vähän enemmän) koki sydämentykytyksiä toissapäivänä. Olimme harjoittelemassa hihnassa tepsuttelua, kun vieraasta pihasta ampaisi vapaana ollut hurtta haukkuen meitä kohti. Armas vetäisi itsensä hihnasta irti ja lähti juoksemaan suuri, haukkuva koira perässään kohti isoa autotietä. Olin jo ihan pelko takalistossa, että nyt pikkuinen jää auton alle. Onneksi Armas otti pikakurvin toiseen suuntaan, kohti metsätietä. Itse huusin kieltoja ja perkelettäkin, ja seurasin epäuskoisena, kun ison koiran isäntäväki ei sanallakaan kutsunut koiraansa. Älysin käskyttää omaani nimeltä, jolloin pikkuinen löi jarrut pohjaan ja antautui ison koiran tutkittavaksi. Koppasin Armaksen syliini ja lähdimme vetämään kotia kohti. Miten tärisinkään ajatuksesta että koira olisi voinut juosta itsensä auton alle ja siitä huomiosta, miten välinpitämättömästi joku voikaan tuollaisessa tilanteessa käyttäytyä; koko tienoo kyllä kuuli huutoni. Vieläkin nousee adrenaliini, kun mietin tilannetta. :(
Mutta se siitä. Kohta olisi tarkoitus lähteä pihalle jatkamaan pergolaa - jospa saisimme tehtyä rimoituksia tänään mahdollisimman hyvälle mallille. Eilen touhusin osan aikaa toppatakki päällä, katsotaan millaisia varusteita tämän päivän koleudessa tarvitaan.
Touhukasta keskiviikkoa!
from Deko 133 http://ift.tt/1HN6itC
http://ift.tt/1FmgaEW
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti