Lue synnytyskertomuksen 1. osa täältä.
Kauppareissun jälkeen supistukset alkoivat pikkuhiljaa kasvaa todella kivuliaiksi. Lopulta makasin sohvalla ja aina supistuksen tullessa huusin. Kipu siis todellakin laittoi ulisemaan, mutta näin jälkikäteen en edes muista, miltä supistuskipu tuntuu. Sen kivun todellakin jotenkin jännittävästi unohtaa heti synnytyksen jälkeen. Sitä ei ainakaan minun mielestäni tarvitse pelätä etukäteen.
Mies oli jo luovuttanut ja katsoi elokuvaa kuulokkeet korvilla. Hän yritti auttaa hieromalla akupisteitäni, jotka hädissäni googlasin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Yritin myös rentouttaa kropan, mutta huomasin, että kipuuni auttoikin aivan päinvastainen: jännitin kropan aivan pingottuneeksi aina supistuksen tullessa ja siedin sen hiukan paremmin kuin jos olisin ollut täysin rentona. Yritin sinnitellä kotona niin pitkään kuin mahdollista. Saatoin vielä torkahdella supistusten välissä, mutta puolen yön jälkeen aloin olla niin kipeä, että sairaalaan oli päästävä. Oksensin (kivusta?) vielä ennen sairaalaan lähtöä ja mietin, että olen siis virallisesti voinut pahoin koko raskauden ajan.
Tällä kertaa mies yritti toppuutella ja hänen lähtövalmistelunsa tuntuivat pieneltä ikuisuudelta. Muistan että sanoin aika kipakasti, että NYT vauhtia. Puhelinkätilö kehotti tulemaan päivystysosastolle – oletti ehkä, että paniikkisynnyttäjällä on taas väärä hälytys.
Päivystyksessä makasin jälleen käyrillä kivuissani. Tällä kertaa tiesin, että synnytys oli käynnissä, mutta oli jännittävää kuulla, kuinka paljon kohdunsuu olisi avautunut. Eli kuinka paljon tai vähän tapahtuu yli kuuden tunnin huutokivulla. Herttainen vanha kätilö kertoi kohdunsuun olevan auki kolme senttiä – kelpasi hyvin. Pääsin synnytyssaliin. Tässä kohdin muistikuvat ovat aika heikot, en esimerkiksi muista, missä kohdin laitoin sairaalavaatteet päälle.
Synnytyssalissa kohtasin ensimmäisen kätilön, joka auttaisi synnytyksessäni. Ensivaikutelma oli onneksi hyvä ja tiesin olevani turvallisissa käsissä. Nuori kätilö oli mukava ja rauhallinen. Juttelimme toivomistani kivunhoitomenetelmistä ja tiesin, että nyt pitäisi vain sinnitellä epiduraaliin asti. Sain selkääni TNS-laitteen, käteeni ilokaasumaskin ja kärvistelin niiden kanssa keinutuolissa kiikkuen. Tämän ajanjakson pituutta en pystyisi arvioimaan, mutta virallisen synnytyskertomuksen mukaan aikaa kului noin kolme tuntia. Siis TNS:n asentamisesta epiduraalii. Mies unohti omasta kertomuksestaan TNS-laitteen, vaikka kokeili sitä loppujen lopuksi omaan pohkeeseensa. Täydelle teholle asetettu laite sai miehenkin irvistelemään. En osaa sanoa, kuinka paljon itse hyödyin laitteesta ja ilokaasusta tuossa vaiheessa. Ehkä eniten auttoi loppujen lopuksi se kuuluisa hengittäminen ja kätilön tsemppaaminen supistusaallon yli. Lukemani Synnytys-kirja käski unohtamaan tietynlaisen hengittämisen ja heittäytymään supistuksen vietäväksi rentona. Minua syvään hengittäminen kuitenkin auttoi hiukan.
Kun sisätutkimus kertoi minun olevan auki neljä senttiä, kätilö sanoi, että epiduraalin voisi nyt laittaa. Joidenkin kohdalla kannattaisi vielä tuossa vaiheessa ehkä odotella, mutta olin virallisen hoitodokumentaation mukaan pahoinvoiva, väsynyt ja koko kroppani oli niin jännittynyt, joten kätilö suositteli epiduraalia tässä vaiheessa.
Anestesialääkäri ei saapunut aivan välittömästi ja muistan, että odotin häntä kuin kuuta nousevaa. Tuntui, että valmisteluihin kului iäisyys. Lääkäri saapui viimein ja kätilö auttoi minua pysymään oikeassa asennossa eli mahdollisimman kippuralla, jotta selkä pysyisi pyöreänä. Asento on vähän hankala, kun maha on suuri, mutta kätilön avustuksella pääsin oikeaan asentoon. Puudutuspiikin laittamisen aikaan täytyy olla aivan paikoillaan. Tätä muistan hiukan pelänneeni, sillä supistuksen tullessa en todellakaan voinut olla täysin paikallani. Muistan että ähkäisin hiukan, kun piikki upposi selkäytimeeni, mutta se oli tietysti todella pientä verrattuna synnytyspolttoihin.
Puudutus alkoi vaikuttaa yllättävän pian. Tässä kohdin on otettu tämä kuva. En todellakaan näyttänyt ihan noin iloiselta ennen epiduraalia.
Oli pitkästä aikaa hyvä olo. Mihinkään ei sattunut. Kyllä se epiduraali vain on taivaan lahja tuossa tilanteessa. Kaikki kunnia niille taistelijoille, jotka kykenevät synnytämään ilman kivunlievitystä, mutta minun kohdallani se ei olisi ollut minkäänlainen vaihtoehto. Enkä näe mitään syytä, miksi en olisi puudutusta ottanut. Sen avulla kaikki meni hyvin. Synnytys eteni eivätkä minun voimani ehtyneet.
Pian epiduraalin laiton jälkeen kätilö päätti puhkaista kalvot, jotta synnytys pääsisi kunnolla etenemään. Tämä puhkaisu kuulostaa muuten myös pelottavalta, jos ei tiedä, mitä moinen tarkoittaa, mutta tämä toimenpide ei siis tunnu miltään.
Aamu valkeni ja kätilöiden vuoro vaihtui. Tapasin kätilön, joka tulisi todennäköisesti auttamaan ponnistusvaiheessa. Hänkin vaikutti loistotyypiltä, erilaiselta tosin kuin ensimmäinen. Ensimmäinen oli rauhallinen ja turvallinen kuin kallio, johon pystyin tukeutumaan supistuskivun vyöryessä ylle. Toinen taas muistutti enemmänkin reipasta personal traineria. Näin jälkikäteen tajusin, että yhdistelmä oli aivan täydellinen. Tyyni lohduttaja kivuliaaseen vaiheeseen ja energinen tsemppari ponnistukseen.
Kävimme uuden kätilön kanssa toivomuksiani kivunlievityksestä. Puhuimme myös peloistani. Hän myös kehotti minua lähtemään liikkeelle, sillä sairaalasängyllä makoilu epiduraalista onnellisena voisi hidastaa synnytystä. Niinpä pysyttelin pystyasennossa ja välillä pomputtelin jumppapallon päällä. Testasimme myös synnytysjakkaraa, sillä uumoilin että voisin haluta synnyttää sen päällä.
Supistukset alkoivat tuntua jonkin ajan kuluttua ilkeiltä. Puudutus alkoi hävitä ja täytyy myöntää, että tässä vaiheessa pieni pelko hiipi päälle. En halunnut enää tuntea supistuksia pahimmillaan. Onneksi pystyin rauhoittelemaan itseäni: epiduraalikatetri oli selässäni ja kätilö pystyi helposti annostelemaan puudutusainetta lisää. Kätilön mukaan kipujen piti kuitenkin palata, jotta synnytys etenisi. Aivan turraksi minua ei siis voinut puuduttaa. Synnytyskivun kuitenkin kestää, kun tietää avun olevan yhden lääkeannokset päässä. Kun viimein sain puudutusaineeni, kätilö antoi käteeni ilokaasumaskin. Hän sanoi, että ilokaasu auttaa niin kauan kuin epiduurali alkaa vaikuttaa. Kun puudutus palasi, tuntui etten ole koskaan voinut paremmin. Ajattelin siis synnytyksessäni, ettei minulla ole koskaan ollut niin hyvä olo! Epiduraalin ja ilokaasun yhteisvaikutus oli se, että olin kuin taivaissa. Tässä vaiheessa torkahdin, kunnes kätilö tuli jälleen patistelemaan pystyasentoon. Jotta vauva saataisiin asettumaan synnytysvalmiuteen.
Jatkuu seuraavassa postauksessa…
Lue myös synnytyskertomus isän näkökulmasta.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
from Mutsie http://ift.tt/1gyMnEm
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti