Postaus kirjoitettu viime yönä.
Voisin sanoa, että tää kevät on ollut rankinta aikaa pitkään aikaan. Mutta en sano, koska toisaalta tää on ollut mun elämän onnellisinta aikaa. Jollain uudella, raikkaalla tavalla. Oon saanut rinnalleni tyypin, jota kohtaan tuntemiani tunteita ei sanat riitä kuvaamaan. Tyypin, joka just kuunteli yömyöhään taas yhden itkupuhelun siitä miten mä en jaksa enää.
Muuten tää kevät on ollut aivan helkkarin rankka. Mulla on ollut paljon sivuaineopintoja, jotka onneksi jo loppui -viimein. Pieni sivutyö koulun ohella. Lisäksi kandi, jonka tosiaan aloitin vasta pari viikkoa sitten. Ja kandin esittelyhän mulla on tän hetkisen suunnitelman mukaan puolentoista viikon päästä. Oon koko kevään stressannut kandia, se tuntuu pakottavana ja ahdistavana möykkynä kaiken taustalla. Tiedän kyllä saavani sen tehtyä, kun hommaan kunnolla ryhdyn. Mutta se, miten oon ollut aivan hukassa koko projektin kanssa. En tiennyt yhtään miten koko hommaan tulisi käydä käsiksi, miten rajata aihe tai ylipäätään kirjoittaa. En ole varma tiedänkö nytkään, mutta kandiprosessi on kuitenkin viimein käynnissä ja tekstiä on syntynyt.
Mä en edes muista, milloin oon viimeksi ollut illan yksin tekemättä mitään. Mä tarviin paljon omaa aikaa, että saan rentoutua ja palautua kaikista jutuista. Tietysti parisuhde on tuonut omaa positiivista stressiään, kun toisen kanssa haluaisi olla koko ajan. Siihen vielä päälle pieni välimatka, sählääminen kolmen kaupungin välillä kun silloin tällöin käydään Kuhmossakin, ja lisäksi pitäisi elää omaakin elämää. Liikunta on jäänyt aivan minimiin, ja se harmittaa valtavasti. Blogi on retuperällä, ja tunnen itseni maailman paskimmaksi bloggaajaksi ja riittämättömäksi, kun en edes blogia pysty päivittämään haluamaani tahtiin. Ystäville pitäisi olla aikaa, ja kotihommat täytyisi hoitaa. Lisäksi kaikki pienet tekemättömät arkiset asiat, jotka nyt vaan sattuu kuulumaan elämään. Ja milloin mä olen viimeksi lukenut hyvää kirjaa? Tai katsonut lempparisarjaa? Hyvä kysymys.
Lisäksi oon ollut kevään aikana jatkuvasti sairas. Mä pelkään kaikkia pikku tautejakin, ja märkäruvet, kuumeilut ja silmätulehdus sekä muut kivat jutut ovat tuoneet oman stressinsä. En halua koko ajan pelätä, että mikähän tauti tällä viikolla iskee. Nyt oon lauantaista asti ollut tosi huonovointinen ilman näkyvää syytä. Joka paikkaan koskee, oon tuhottoman väsynyt, yhtäkkiä tärisen kylmästä ja hetken päästä tukehdun kuumuuteen, päätä särkee ja oon täysin voimaton. Melkein kuin olisin kipeänä, mutta en ole kuitenkaan. Ei kuumetta, ei flunssaa. Oon niin väsynyt sairastamaan ja pelkäämään, ja ilmeisesti kehokin on nyt sitä mieltä että on aika hellittää. Tosin nyt ei ole aikaa hellittää, sillä sellainen pikkujuttu kun kandin deadline naputtaa takaraivossa uhkaavasti. Ja tosiaan, tässä tukalassa olotilassa ja huonovointisuudessa kandin kirjoittaminen ei ole ollut sitä mukavinta puuhaa..
Kaikkeen tähän voisi lisätä vielä psyykkisen puolen, joka alkaa myös olla koetuksella. Päässä surraa niin paljon juttuja etten saa mistään kiinni, ja mulla on jatkuvasti aivan levoton, ylikierroksilla käyvä olo. Kun voisin rentoutua hetkeksi, en kuitenkaan pysty enää edes rentoutumaan, sillä stressi on takaraivossa koko ajan. Tiedostan kyllä stressaantuvani asioista reippaasti keskivertoa helpommin, ja kevään stressailujen vuoksi stressaannun nytkin jokaisesta pikkujutusta. Taustalta kun löytyy erityisherkkyyttä sekä muuta mukavaa ja vähemmän mukavaa. Asiat tuntuvat velvoitteilta ja pakoilta, ja minuuttiaikataulun kanssa juokseminen ahdistaa ja tukahduttaa. Oon niin ahdistunut, että välillä jopa ruoanlaitto tuntuu ylivoimaiselta ja haluaisin vaan käpertyä peiton alle nukkumaan. Koska väsymyksellehän ei tosiaan loppua näy, vaikka sitäkin on tutkittu ja oon rampannut koko kevään milloin minkäkin asian vuoksi tutkimuksissa.
Kaiken tän keskellä oon huomannut olevani todella tyytymätön itseeni. Poikaystäväkin hämmästyi tänään sitä, miten mä itsestäni puhuin. Tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteet on kyllä tänä keväänä olleet huipussaan, ja kaikki on vaan kasaantunut, jolloin pienetkin jutut tuntuu valtavilta. Stressaan mun ulkonäköä, muutamaa viime vuosina tullutta lisäkiloa, huonoon kuntoon menneitä ja lyhentyneitä hiuksia jotka katkeilee urakalla, ja mahdollista elämää niin paljon helpottaville ripsipidennyksille/-liimalle allergisoitumista. Peiliin katsominen on ollut kaikkea muuta kuin mukavaa, ja sekin on tuonut oman lisämausteensa tähän koko ahdistus- ja stressivyyhtiin. Eikä mulla ole ollut aikaa tai kiinnostusta hoitaa itseäni, useimpina päivinä peilistä katsoo meikkaamaton, likainen tukka sykeröllä kulkeva haamu, jota ei voisi pätkääkään kiinnostaa mitkä rytkyt päälleen vetäisee.
Kaikesta tästä huolimatta mä oon onnellinen, aivan valtavan onnellinen. Jos en olisi, niin mun pää olisi varmasti levinnyt aikoja sitten. Poikaystävä ja läheiset takoo mun päähän järkeä, ja pitää huolta etten polta itseäni loppuun. Mun piti tulla nytkin kirjoittamaan jotain aivan muuta, mutta tästä tulikin kunnon avautuminen. Viikko on ollut rankka, ja oon itkeskellyt reippaammin kuin kuukausiin. Ja miksi sitten kirjoitan näistä jutuista? Noh, aluksi kokeilin vain miltä tuntuu kirjoittaa näistä. Ja voin sanoa, että tuntuu ihan älyttömän hyvältä! Saa jotenkin jäsenneltyä pään sisällä vallitsevaa kaaosta, ja samalla ymmärtää itseäänkin hieman paremmin. Saa kokonaiskuvan tästä kaikesta, ja miettii kuinka paljon elämässä silti on niitä hyviä juttuja. Ja myös siksi, että mahdollisesti joku voi samaistua näihin fiiliksiin ja saada helpotusta oloonsa, tai minä voin saada teiltä uusia ja raikkaita ajatuksia.
Jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin lähetän sinne superison halin! ♥ Tsemppiä teille kaikille niihin asioihin, joiden kanssa painitte! Jokaiselta kun löytyy ne omat haasteensa ja vaikeutensa, vaikkei niitä päällepäin näkisi.
from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/1NWZEAX
http://ift.tt/1cNHAMY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti