jossain on kaikki paremmin
ja tähdet loistaa kauniimmin
mut mun sydän kuuluu tänne
sinne missä sinäkin
en sua pois mielestäni saa
miten voisin yrittää unohtaa kun
kotiin illal tuun, yksin aamulla herään, enkä sua enää täällä nää
ja tähdet loistaa kauniimmin
mut mun sydän kuuluu tänne
sinne missä sinäkin
en sua pois mielestäni saa
miten voisin yrittää unohtaa kun
kotiin illal tuun, yksin aamulla herään, enkä sua enää täällä nää
Younghearted - nukkumaan
Viime viikon piti olla yksi vuoden parhaista. Kuhmon Kamarimusiikki, paljon porukkaa, kansainvälistä meininkiä, väliviikonlopun juhlinnat, ystävän valmistujaiset..
Kun mietin viime viikkoa, se oli hyvin erilainen. Oon ollut viikon kipeänä, flunssassa. Viime kerrasta on kolmisen viikkoa. Torstaina autosta hajosi iskari takaa, ja olin mutkassa ajaa ulos tieltä töyssyn takia. Säikähdin aika kovasti. Poikaystävä jätti tekstiviestillä, romahdin töissä. Läheisellä todettiin vakava sairaus. Kesän odotetuimman illan, lauantain, vietinkin yksin kotona itkien kissaa vasten.
En tiedä mitä sanoa, mitä ajatella. On niin epätodellinen fiilis. En pysty syömään tai nukkumaan, tai jos nukun niin näen painajaisia. Lauantai töissä oli helvettiä. Itkin kaikki tauot yksin, ja jossain vaiheessa mulle tultiin sanomaan ettei ole pakko olla töissä jos en pysty. Näytin vissiin aika surkealta. Mitä olinkin, ja sain jatkuvasti kyselyitä mitä on tapahtunut. Siitä vaan kassalle hymyilemään. Selvisin, en tiedä miten. Eilisen olin saikulla, fyysisistä sekä henkisistä syistä. Selvisin päivästä katsomalla Pretty Little Liarsia aamusta yöhön. Ajatukset muualle, pakoa todellisuudesta. Viiniä aamulla, viiniä päivällä, viiniä illalla. Koti on vain paikka ilman häntä. Päivät ovat vain hetkiä ilman häntä. Mikään ei ole mitään. Ei kukaan voi muutama viikko aiemmin puhua kihloista ja sitten jättää viestillä haluamatta nähdä ja keskustella. Ei kaiken sen jälkeen. Luulin että "traumojen" aika oli ohi, ja mä aloin olla ehkä jälleen. Oonkohan koskaan.
Oon menettänyt uskoni itseeni, onneen, rakkauteen, elämään, kaikkiin korkeimpiin voimiin.
Kiitos teille tuesta ja tsempeistä, joka ikinen kommentti merkitsee mulle niin valtavan paljon, etten osaa sanoin kuvailla. Vastailen niihin, kun jaksan.
Kun mietin viime viikkoa, se oli hyvin erilainen. Oon ollut viikon kipeänä, flunssassa. Viime kerrasta on kolmisen viikkoa. Torstaina autosta hajosi iskari takaa, ja olin mutkassa ajaa ulos tieltä töyssyn takia. Säikähdin aika kovasti. Poikaystävä jätti tekstiviestillä, romahdin töissä. Läheisellä todettiin vakava sairaus. Kesän odotetuimman illan, lauantain, vietinkin yksin kotona itkien kissaa vasten.
En tiedä mitä sanoa, mitä ajatella. On niin epätodellinen fiilis. En pysty syömään tai nukkumaan, tai jos nukun niin näen painajaisia. Lauantai töissä oli helvettiä. Itkin kaikki tauot yksin, ja jossain vaiheessa mulle tultiin sanomaan ettei ole pakko olla töissä jos en pysty. Näytin vissiin aika surkealta. Mitä olinkin, ja sain jatkuvasti kyselyitä mitä on tapahtunut. Siitä vaan kassalle hymyilemään. Selvisin, en tiedä miten. Eilisen olin saikulla, fyysisistä sekä henkisistä syistä. Selvisin päivästä katsomalla Pretty Little Liarsia aamusta yöhön. Ajatukset muualle, pakoa todellisuudesta. Viiniä aamulla, viiniä päivällä, viiniä illalla. Koti on vain paikka ilman häntä. Päivät ovat vain hetkiä ilman häntä. Mikään ei ole mitään. Ei kukaan voi muutama viikko aiemmin puhua kihloista ja sitten jättää viestillä haluamatta nähdä ja keskustella. Ei kaiken sen jälkeen. Luulin että "traumojen" aika oli ohi, ja mä aloin olla ehkä jälleen. Oonkohan koskaan.
Oon menettänyt uskoni itseeni, onneen, rakkauteen, elämään, kaikkiin korkeimpiin voimiin.
Kiitos teille tuesta ja tsempeistä, joka ikinen kommentti merkitsee mulle niin valtavan paljon, etten osaa sanoin kuvailla. Vastailen niihin, kun jaksan.
from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/2amN0PR
http://ift.tt/1cNHAMY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti