Mun oli tarkoitus tulla kirjoittamaan teille Indiedaysin Bloggers' Inspiration Daysta, mutta kuvia muokatessa muutin mieleni. Oon pidempään kirjoitellut ajatuksiani ylös illan pimeinä tunteina, kun en oo saanut unta. Oon jo aiemmin ajatellut avata ajatuksiani täälläkin, mutta en oo jotenkin uskaltanut tai halunnut. Mutta lopulta, miksi ei? Ei vaikeampien juttujen kirjoittaminen helppoa ole, mutta uskon tän voivan jollain tapaa helpottaa mun omaa oloa. Edes hieman.
Vaikka oon monesti ollut melkoisen pohjalla, tää syksy on ollut jotain ihan uutta. Oon aina noussut ylös vahvempana, mutta tuntuu että nyt mun sisältä on mennyt jotain lopullisesti rikki. Teini-iän vaikeudet ja paskan puhumiset selän takana, ukin kuolema, masennus, repivät ihmissuhteet, lemmikeiden ja ihmisten menetys. Monet asiat on uusien vastoinkäymisten myötä palannut mieleen vahvempina kuin pitkään aikaan. Kaiken keskellä mun jaksaminen on ollut koetuksella pahemmin kuin koskaan.
Mun elämä on ollut pidempään aikamoista myllerrystä ja vuoristorataa. Oon ollut valtavan onnellinen, iloinen ja rakastettu. Tuntenut eläväni elämääni. Samaan aikaan oon kuitenkin välillä ollut pohjattoman surullinen ja sekaisin kaikesta. Kaiken tämän jälkeen oon tämän syksyn tuntenut pelkkää tyhjyyttä. Elämä on ihan kivaa, tavallista, muttei mitään enempää. Kaikki on tasaista päivästä toiseen. Oon alkanut miettiä että mitä mä täällä teen? Mikä tarkoitus kaikella on? En oo keksinyt noihin kysymyksiin vastauksia, ja tyhjyyden tunne syvenee vaan.
Oon ollut tänä syksynä yksinäisempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että kaikkien muiden ottaessa askeleita eteenpäin, mä otan sata taakse. Ajatusten pukeminen sanoiksi ja puhuminen, taakan jakaminen on taas paljon vaikeampaa. Monet läheiset on olleet todella kiireisiä tai niin kiinni omassa elämässään, että aivan liian monet illat oon vaan viettänyt yksin itkien pahaa oloani. Mulla on aivan ihanat ystävät, ja pitäisi vaan muistaa että kyllä ne siellä on vaikka niitä ei aina näe.
Oon myös kirjoittanut tänne usein siitä, miten haluaisin oppia elämään hetkessä. Mutta en mä osaa. Ootan jatkuvasti tulevaa, enkä ole täysillä läsnä. Hetken koittaessa odotan jo seuraavaa. Luulen, että menee kauan ennen kuin oon taas täysin oma itseni, jos näistä paloista enää kokonaista ihmistä saa. Oon liian monta kertaa hajonnut täysin. Usko ihmisiin, rakkauteen, luottamukseen ja elämään on ollut koetuksella enemmän kuin koskaan. Oon kokenut asioita, jotka väkisinkin laittaa miettimään elämää, itseään ja arvojaan uudestaan.
Oon hukassa itseni kanssa, ja muodostan uudestaan kuvaa siitä kuka mä edes olen. Tää syksy on ollut sellaista itsensä etsimistä. Yritän parhaani mukaan olla itselleni armollinen ja antaa aikaa, hyväksyä asioiden olevan näin ja vievän aikaa tullakseen kuntoon. Uskon, että mun on käveltävä tämä kivinen polku tullakseni vahvemmaksi ihmiseksi ja kasvaakseni henkisesti siksi ihmiseksi, joka musta on tarkoitus tulla. Opittava tuntemaan itseni, kunnioitettava sitä ihmistä joka olen ja vaadittava samaa myös muilta.
Kaikesta huolimatta suurimman osan ajasta pärjään loistavasti, suoriudun arjesta ja sen tuomista haasteista ja elämä rullailee tasaisesti eteenpäin. Harkka on pian ohi, ja oon saanut harjoittelun kautta paljon hyvää oloa. Mulla on ollut ihania viikonloppuja, oon nähnyt ihania ihmisiä ja viettänyt kivoja hetkiä. Kyllä mä pärjään, ihan niinkuin oon aina pärjännyt. Ja ei, en hae tekstilläni minkään tasoista sääliä. Teen tämän ihan siksi, että mulle itselleni tulee tästä jollain tasolla parempi fiilis. Ja vaikka kaikki iloiset jutut mitä tänne kirjoittelen on täyttä totta, niin asioille löytyy usein myös varjopuoli - ei kenenkään elämä ole täydellistä. Siksi ajattelinkin tänne kirjoitella myös vastapainoa sille kaikelle "täydellisyydelle".
from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/1GK3nE4
http://ift.tt/1cNHAMY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti