Itsensä ylittäminen, omalta mukavuusalueeltaan poistuminen ja uskaltaminen ylipäätänsä ovat sellaisia asioita, joita en ole välttämättä halunnut varta vasten tehdä – ainakaan kovin vapaaehtoisesti.
Olen aina ollut sellainen ujohko, jännittäjä, murehtija, entä jos -tyyppi. Mulla on jäänyt jotkut asiat kokonaan tekemättä ja harmittamaan, kun en ole yksinkertaisesti vain uskaltanut, kehdannut, viitsinyt. Ajatellut liikaa muiden mielipiteitä ja jättänyt asian lopulta sikseen.
Tällä viikolla meillä oli osana uutta valokuvauskurssia tehtävä, joka sai mut saman tien ajattelemaan, apua, tätä mä olen just vältellyt. En todellakaan ollut varautunut, että ensimmäisellä tunnilla meidän pitäisi lähteä koulun alueelta pois ja mennä tuosta vaan ottamaan kontaktikuvia kymmenestä tuntemattomasta henkilöstä. Eikä suoritukseen oltu annettu tolkuttomasti aikaa.
Sellainen pieni paniikki oli heti takaraivossa kolkuttelemassa, että mitäköhän tästä nyt tulee. Mun ennakko-oletus oli, että ei nyt kukaan suostu tuosta vaan kuvattavaksi.
Noukin hirveässä kiireessä kämpiltä kameran matkaan yrittäen samalla syödä sämpylää ja suuntasin läheiseen puistoon. Ajattelin, että mun teemana on erilaiset ulkoilijat. Oli sellainen aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta päivä ja kirosin parkkipaikalla kameran säätöjen kanssa. Ei tästä mitään tulisi.
Vähän matkan päästä eräästä autosta nousi hieman vanhempi mieshenkilö, joka vähän kummastuneena ehkä katseli, että mitäs tuo tuossa kamera kaulassa oikein hommaa. En edes ehtinyt jännittää, kun hymyssä suin lähestyin tätä herraa, että anteeksi saanko häiritä hetkeksi, esittelin itseni ja kysyin saisinko ottaa teistä kuvan. Ja mähän sain.
Mä olin ihan oikeasti yllättänyt, kun kukaan ihmisistä ei ollut mitenkään töykeä pysäytellessäni heitä hiihtoladulla. Ainoastaan yksi nainen pinkoi karkuun suksillaan, ettei häntä saa kuvata. Muuten mun kuvauspyyntöihin suhtauduttiin alkuhämmennyksen jälkeen tosi hyvin.
Alle puolituntia ja kymmenen henkilöä kuvattuna muistikortille. Hiihtäjiä, lenkkeilijöitä, frisbeegolfin nakkelijoita.
Kun istahdin autoon, en mä voinut kuin hymyillä. Mä olin tehnyt sen. Ylittänyt itseni. Tuntui muuten hyvältä.
Nyt erityisesti viime vuosina mä olen oppinut tarttumaan tällaisiin haasteisiin paremmin ja oikein patistamaan itseäni. Kyllä mua edelleen jännittää ja saatan miettiä kaikkein pahimman skenaarion, mutta mä en ole antanut sen estää samalla lailla kuin ennen, koska tiedän, että siitä selviää. Jos ei muuten niin ainakin yhtä kokemusta rikkaampana.
Ensimmäinen päivä kassalla oli niin jännittävä, että kysyin keski-ikäiseltä mieheltä henkkareita vahingossa, mutta ei maailma siihen kaatunut.
Ensimmäinen haastattelu juttua varten tuntui maailmanlopulta, en mä osaa, entä jos mokaan, mutta siitä selvittiin. Seuraava olikin jo helpompi tehdä ja sitä seuraava oli jo paljon sujuvampi.
Hain perus- ja kv-tuutoriksi. Ajattelin, että nyt repäistään. Harkitsen vakavasti vaihtoon lähdön mahdollisuutta, mikä olisi vielä pari vuotta sitten ollut varmasti mahdoton ajatus.
En mä nyt välttämättä heti huomenna ole kaduilla ikuistamassa ihmisiä, mutta mulle erityisesti tämä koulutehtävä jäi mieleen sellaisena hyvänä ja opettavaisena kokemuksena. Kyllä mä pystyn, pitää vain uskaltaa ylittää itsensä ja astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Eikä se haittaa jos vähän jännittääkin.
from NOU PROBLEEM http://ift.tt/1Ue6xoR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti