Minun näkökykyni on lähipiirin vitsi. Siitä on väännetty huumoria vuosikaudet ja ihan syystä - olen luullut metsäkaurista pupuksi, en näe morjestella tuttuja kauempaa ja jos joku pyytää katsomaan tiettyyn suuntaan, harvoin näen kunnolla, mistä kauempana on kyse. Näkökyky minulla on epätasainen: vasemmalla silmällä näen hyvin lähelle ja oikealla taas kauas. Yhteispeli toimiikin keskittyessäni suht hyvin ja silloin näkölukemien puolesta en periaatteessa tarvitsisi laseja ollenkaan. Mutta. Silmät eivät pelitä yksiin kuten pitäisi, vaan minulla on pienestä pitäen ollut jos minkälaista taittovirhettä ja piilokarsastusta, mikä vie näkökentästä terävyyden.
Ensimmäiset lasini sain esikoulussa. Ala-asteella pidin kakkuloita aina koulupäivien aikana, mutta kotona lensivät heti pois päästä. Oli mielestäni nössöä pitää laseja ja inhosinkin niitä systemaattisesti. Yläasteella hoksasin, ettei äiti ollut koululla vahtimassa, pidänkö laseja vai en. :') Niinpä aloin käyttää niitä pelkästään tarpeessa, käytännössä silloin kun piti nähdä luokan perältä taululle. Vaikka vielä yläasteella sain uudet lasit, niiden käyttö väheni ja väheni. Aikuisiällä olen käyttänyt (niitä parikymmentä vuotta sitten hankittuja) laseja enää yliopistossa luennoilla sekä pankkitätinä tietokoneella työskennellessä. Yli kuuteen vuoteen en ole rilleihin koskenut. Kunnes tuli tarve.
Menneenä kesänä tajusin, että en oikeasti enää näe yhtä hyvin kuin aiemmin. Lähinnä havaitsin tuon autolla ajaessani sekä miehen jalispelejä seuratessani: huomasin, etten enää erota kentänlaidalta pelaajien kasvoja eikä minulla ratin takana ollut enää varma olo siitä, mitä pidemmän matkan päässä edessä on. Enimmäkseen oman turvallisuuteni, mutta myös mukavuuden vuoksi ei auttanut muu, kuin tilata aika optikolle. Kaukonäön lukemat eivät olleet muuttuneet vuosientakaisista, mutta olettaisin että yhteispelissä on sitten tapahtunut muutoksia; siitä en aiempia tuloksia kuitenkaan muista. Optikko oli sitä mieltä, etten välttämättä tarvitsisi laseja, mutta koska jo testilinsseillä maailma näytti kirkastuvan, päätin hankkia uudet.
Inhoan lasien sovittelua eikä tehtävä ollut tälläkään kertaa helppo. Menin aika suorilla etsimään miesten valikoimista mahdollisimman mustia ja klassisia vaihtoehtoja. Ei meinannut löytyä sopivia, kunnes myyjäneiti toi näytille muutamat naisten puolelta. Sitten mätsäsi jotenkuten, joten kirjattiin tilaustiedot ylös ja pääsin poistumaan takavasemmalle. Parin viikon odottelun jälkeen sain hakea valmiit lasit käyttöön ja sen jälkeen maailma on näyttänytkin aika erilaiselta. Aivan kuin joku olisi antanut minulle kolmiulotteisen näkökyvyn! Oikeasti, tuntuu että aiemmin olen nähnyt kauemmaksi aika kaksiulotteisesti. Olen käyttänyt laseja nyt aina autolla ajaessani ja onpahan ollut moninkertaisesti mukavampaa huristella. Kannatti siis vääntäytyä optikolle.
Näköterävyyden ja -syvyyden parantumisen lisäksi on laseissa ollut yksi lisäplussa. Ne näyttävät paremmilta kuin alunperin muistelin. Huomasin vasta kotona, että olin valinnut Versacen lasit - heh, se sovitteluhetki oli oikeasti aika ahdistava. Eikö jokaisen sisustusbloggaajan repertuaariin kuulu kotoisat kuvat, joissa rillit on huolettomasti jätetty pöydälle kesken lehdenluvun tai kahvin? Kuului tai ei, meikäläinen pääsee nyt ainakin sellaisia otoksia harjoittelemaan.Kivaa viikonloppua!
from Deko 133 http://ift.tt/2cuU6qF
http://ift.tt/1FmgaEW
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti