Toukokuussa Joensuussa pakkasi tavaransa kasaan onnellinen ja hymyilevä tyttö, joka lähti ajamaan kesäksi Kuhmoa kohti voikukkaseppele päässään. Aiemmat ongelmat tuntuivat kaukaisilta, elämä hymyili ja tyttö oli onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan. Kuhmokaan ei pitkästä aikaa tuntunut vankilalta, vaan odotukset kesää kohtaan olivat korkealla. Kaikki oli hyvin.
Nyt on syyskuun viidestoista. Kaikki on toisin.
Huh, olipas dramaattista.
Mutta niin, sunnuntaina mä palaan Joensuuhun. Palaan, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Jatkan opintojani, eli luokanopettajakoulutuksen neljäs vuosi lähtee käyntiin. Luvassa on graduseminaareja (hyi), ruotsin sivuaineen aineopinnot sekä alkukasvatuksen sivuaineen perusopinnot. Gradua pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnitella, mutta sillä ei ole kiire. Ehkä sitten keväällä, tai ensi syksynä. Lisäksi koulun ohella tulen tekemään kahta työtä. Jatkan Joensuun työssäni, eli autan alakouluikäistä poikaa läksyissä muutaman kerran viikossa. Sähköposteista päätellen mua jo siellä kovasti odotellaan, ja hommat jatkuu jo ensi viikon alussa. Lisäksi käyn täällä Kuhmossa tekemässä tutussa vanhassa kaupassa vuoroja viikonloppuisin ja lomilla, sekä mahdollisesti muinakin aikoina.
Paluu arkeen. Niin, tätähän mä toukokuussakin jo odotin? Paluuta Joensuuhun, arkeen, omaan elämääni. Miten voikin fiilikset olla nyt täysin erilaiset. Kohta on jo sunnuntai, ja mä tunnen lamauttavaa kauhua. En oikein pysty edes ajattelemaan asiaa, tai kurkkua alkaa kuristaa ja kyyneleet kihoaa silmiin. Mä en halua. Mä en halua palata sinne yksin, paikkaan jonka piti olla koti aivan eri tavalla, kuin se enää ikinä voi olla. Purkamaan yksin tavaroita joista läheskään kaikkea en ole itse pakannut, tai löytää tavaroita jotka ei kuulu mulle. Löytää niitä perkeleen kauniita sanoja jääkaapin ovesta. Mutta onko mulla vaihtoehtoja?
Kyllähän mä pärjään, ja hyvin pärjäänkin. Mä oon ulkoisesti se iloinen ja onnellinen tyttö, eikä suurin osa huomaa minussa mitään muutosta. Se tyttö on kuitenkin sama, joka suihkussa yhtäkkiä purskahtaa itkuun tai itkee itsensä uneen. Joka yrittää niin kovasti selvitä, että pelkää romahtavansa hetkenä minä hyvänsä. Mä oon päällisin puolin selvinnyt jotenkin liian hyvin, ja siksi pelkään Joensuuhun menoa. Mä oon siellä suurimman osan ajasta yksin, kaikkien niiden muistojen keskellä, eikä mun tarvitse yrittää pärjätä. Pelkään että romahdan, että sängystä ylös nouseminen on liian vaikeeta, että mä en jaksa. Ja tarpeeksi monta kertaa kun käy samankaltaisia juttuja läpi, ei oikein jaksa enää taistella tai uskoa että tämäkin kaikki tapahtuu syystä, ja luvassa on jotain parempaa.
Totuus on, etten tiedä mitä mun elämässä on enää jäljellä. Oon nähnyt Joensuun ystäviäni kerran kesän aikana. Siis kerran neljän kuukauden aikana. Oon mä käynyt Joensuussa muutaman kerran asioita hoitamassa, mutta halunnut vältellä kaikkia. Pelkään kai, että romahtaisin, tai en tiedä. Mutta siellähän odottaa mun rakkaat, turvalliset ystävät, joten mitä mä pelkään?! Niinpä. Ylipäätään en oo nähnyt juuri ketään perheen ja työkavereiden lisäksi. Ne kerrat on varmaankin kahden käden sormilla laskettavissa. Joten tästä voidaan päätellä, että mulla on ollut tosi yksinäinen kesä. Osittain oma valinta kyllä, en oo oikein jaksanut tai halunnut nähdä ketään. Kuunnella kysymyksiä tai hymyillä, koska ei mikään mitään muuta. En oo se sama tyttö enää, eikä musta varmasti sitä tulekaan. Kukaan ei tiedä kuka mä olen, en edes minä itse.
En vain jotenkin jaksa mitään normaalia. Pikkuruisessa Kuhmossa vanhempieni luona oon jotenkin onnistunut suojelemaan itseäni maailmalta. Kaikelta mikä sattuu, nostaa muistoja pintaan ja saa mut iltaisin itkemään yksin. Oon katsonut lempparisarjoja ja lukenut hyviä kirjoja, oikeastaan hukuttanut itseni niihin. Hengannut siskoni kanssa, joka on mulle maailman rakkain ja läheisin tyyppi. Sisko kuuntelee ja ymmärtää, muttei ikinä painosta minua puhumaan. Hänen kanssaan voin unohtaa kaiken, ja olla se onnellinen tyttö, joka joskus koko ajan olin. Joensuussa joudun kohtaamaan koko maailman, tai siltä se ainakin tuntuu. Ystävät, tutut, koulukaverit.. Kaiken normaalin, ja samalla niin tuskallisen. Oon aina tykännyt bilettää ja käydä tanssimassa, mutta ajatus siitäkin tuntuu nyt mahdottomalta. En jaksa kuunnella mitään kenenkään kehotuksia miesten etsintään, mä en vain ole sellainen eikä musta sellaista tulekaan. Oon aina tarvinnut vakautta, ja varsinkin viime vuosien huonojen kokemusten myötä tarve vakauteen ja turvallisuuteen on vain kasvanut. Oikeestaan ainoa kerta tänä kesänä kun kunnolla join, päättyi aika mukavasti. Löysin itseni itkemästä yksin jostain ulkoa, kunnes sain kyydin kotiin. Enkä halua noita kokemuksia yhtään enempää.
Oon myös ahkera turruttamaan pahaa oloani shoppailuun. Ootte varmaan huomanneetkin, kuinka paljon uusia juttuja blogissakin on ollut viime aikoina esillä.. No, työntäyteisen kesän takia se onkin ollut nyt mahdollista, mutta silti äärimmäisen typerää kuluttaa vaivalla tienatut rahat vain johonkin turhaan. Tottakai välillä voi piristää itseään jollain, mutta tää homma on lähtenyt lapasesta aikoja sitten. Aiheesta ajattelin kirjoittaa oman postauksensa, mikäli vain uskallan. Oon myös innostunut sisustamisesta, ja on aika laittaa vanhoja käytettyinä hankittuja huonekaluja kiertoon ja ostaa uusia (käytettyjä) tilalle. Silti mietin, mitä mä uusien ostosten jälkeen teen. Istun uudella sohvallani roikottaen jalkoja uudella matollani, ja katson uusia taulujani. Mitä sitten? Sen hyvän olon sijaan mielen valtaa varmasti tyhjyys ja paha olo.
Kuvat on otettu Kolilla kesäkuun lopussa, tuo päivä taisi ollakin yksi kesän onnellisimmista. Niistä viimeisistä.
Voi olla että kaikki sujuu hyvin, mutta rehellisesti sanottuna en usko siihen tippaakaan. Tää viikko on ollut hyvin rankka henkisesti ja fyysisesti, ja sen varmaan tästä tekstistä huomaakin. Päätä on särkenyt nyt neljä päivää, ja oon aivan loppu. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän sepustuksen, oli pakko purkaa päätä hieman auki. Koska blogi, olet se ystävä, joka kuuntelee milloin vain. Hyvää yötä! ♥
from Sadepisaroita niitynkukkasilla http://ift.tt/2cuxiEs
http://ift.tt/1cNHAMY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti