Tähän alkuviikkoon on mahtunut niin paljon kyyneleitä, etten edes muista, milloin olisin itkenyt näin paljon. Ulpu halvaantui takajaloista maanantaina aamulla ja jouduttiin päästämään irti meidän rakkaasta. Ulpu lähti samalla tavalla kuin tulikin meille: mun sylissä.
Tuntuu oudolle tulla hiljaiseen ja pimeään kotiin, kun aiemmin oli aina Ulpulle jätetty valot päälle ja toinen tuli kauheella innolla ja tuhinalla vastaan, niin kuin ei oltais nähty viikkoon, vaikka olisinki vaan käynyt viemässä roskat. Se vilpitön ilo puuttuu nyt kotiin tulemisesta. Tuntuu myös, että mulla on ihan valtavasti aikaa. Mitä mä tällä kaikella ajalla oikein teen? Ei tarvitse huolehtia, että ehtii aamulla, päivällä ja illalla lenkille, ja että toisen ei tarvitse olla työpäivän jälkeen kauaa yksinään. Voin olla ja mennä miten huvittaa, tosin nyt ei vielä kauheesti huvita. Mutta ei kyllä huvita sen enempää olla hiljaisessa kodissakaan. Tuntuu surulliselle, koska on kauhea ikävä. Tuntuu myös helpottuneelle, kun tietää, ettei Ulpu enää kutise (atopian takia) eikä tunne enää kipuja. Tuntuu helpottuneelle, kun ei tarvitse pelätä, että Ulpu riehuu ja satuttaa selkänsä.
Elämäni parhaat neljä vuotta ja yksi kuukausi 1.8.2011-31.8.2015 <3
Nyt täytyy kehittää itselleen uusi arki.
from New Life http://ift.tt/1VwUl0g
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti