Lue synnytyskertomuksen 1. osa täältä ja 2. osa täältä.
Kohdunsuu oli avautunut tuskallisen hitaasti tai siltä ainakin tuntui. Jumppapallopomputtelu tai mikä ikinä oli kuitenkin tässä vaiheessa saanut vauhtia synnytykseen ja olin ihan ällikällä lyöty, kun uusi kätilö sanoi, että kohdunsuu oli kokonaan auki. Nollasta viiteen senttimetriin avautuminen kesti siis yli pari vuorokautta, viidestä kymmeneen pari tuntia! Tunne oli ihmeellinen: ajattelin, että ihan kohta lapseni on täällä. En ollut yhtään peloissani tulevasta koitoksesta.
Tässä vaiheessa kätilö laittoi sovitusti pudendaalipuudutuksen eli häpyhermon puudutuksen. Sen tarkoitus on poistaa synnytyskanavan alaosan ja ulkosynnyttimien alueen kipuja ponnistusvaiheessa. Suosittelen tätä puudutusta täysin varauksetta. Se on varmasti vähintään yhtä suuri taivaan lahja synnyttäjälle kuin epiduraali. En tuntenut sen laittamista (ehkä epiduraalin ansiosta) enkä sen jälkeen yhtikäs mitään, mitä alapäässäni tapahtui. Luojalle kiitos.
Supistuskipu palasi pian pudendaalin laittamisen jälkeen ja vaikka ponnistusvaihe oli aivan kulman takana, kätilö lisäsi vielä annoksen epiduraalia. Hän lisäsi kuitenkin vain puudutetta, ei muita lääkkeitä, joita epiduraalin yhteydessä ilmeisesti yleensä annetaan. Tästä syystä tunsin supistuksen tulevan, mutta en juurikaan kipua.
Kun kätilö sanoi, että nyt on ponnistusvaiheen vuoro, menin johonkin kummalliseen keskittymistilaan. Viereisestä huoneesta kuului aivan järkyttävää rääkymistä: kuulosti enemmän, että naista tapettiin kuin että nainen olisi synnyttänyt. Ainakaan viereisen huoneen naisella ei selvästikään ollut pudendaalipuudustusta! Myös Jaakko vaikutti selvästi hermostuneelta viereisen huoneen järkyttävistä äänistä. Kätilö tsemppasi minua sanomalla, että huuto kuulostaa pelottavalta, mutta minun ponnistusvaiheeni tulee menemään hienosti. En kuitenkaan panikoinut. Olin täysin keskittynyt omaan tulevaan ponnistusvaiheeseeni.
Olin aika väsynyt enkä halunnut poistua sängystä, vaikka etukäteen ajattelin, etten haluaisi ponnistaa sängyssä. Kätilö ehdotti kylkimakuuta, mutta sitä kokeiltuani en tuntenut sitäkään asentoa omaksi. Siirryimme siihen puoli-istuvaan asentoon, jota niin kovasti parjataan, mutta jonka koin ihan hyväksi. Jälkikäteen ajateltuna hengittäminen oli tässä asennossa ehkä hiukan hankalaa, joten se jakkara olisi voinut toimia. Ponnistaminen sujui kuitenkin hyvin ja oli ihanaa jäädä vain makaamaan sänkyyn raukeana, kun vauva oli syntynyt. Omilla jaloilla seisominen olisi siinä vaiheessa voinut tuntua pahalta. Olen siis todella tyytyväinen valintaani.
En tuntenut kipua enkä juurikaan ponnistamisen tarvetta. Supistukset tuntuivat aivan hennosti vatsalla. Niiden perusteella ja kätilön ohjeilla pystyin ponnistamaan oikealla hetkellä. Kätilön ohjeet olivat aivan kullan arvoisia. Keskityin täysin tilanteeseen ja kätilön ohjeisiin ja sain lopulta juonesta kiinni. Hengitin syvään ja ponnistin kaikilla voimillani. Se oli suorastaan helppoa! Jaakko ja kätilö tsemppasivat, minä ponnistin kaikessa hiljaisuudessa keskittyneesti. Meidän huoneessa oli aivan hiljaista. Jaakon mukaan kätilö KUISKASI ohjeita, enkä minä päästänyt juuri ääntäkään. Aivan toisenlainen ponnistusvaihe kuin viereisessä huoneessa siis kaikeksi onneksi.
Huoneeseen tuli ponnistusvaiheen ajaksi toinen kätilö auttamaan, mutta en juuri edes muista, minkä näköinen hän oli. Olin niin keskittynyt ja taisin pitää silmiä kiinni melkein koko ajan. Oli huikeaa, kun kätilö sanoi, että pää on syntynyt. En tuntenut minkäänlaista kipua. Kätilö tuntui itsekin olevan niin innoissaan, että hänen selostuksensa ja tsemppipuheensa todella tuntuivat kuin jonkin valmentajan tai personal trainerin puheelta. Loput vauvasta tuntui vain luiskahtavan ulos. Samaa sanoi mies. Hän näki syntymän ihan paraatipaikalta, en todellakaan jaksanut siinä vaiheessa välittää. Jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan pelkästään hienoa, että hän näki lapsensa syntymän sensuroimatta! Mitä sitä peittelemään, luonnollistahan se on. Onneksi syntymän hetki oli hänen mielestään helpon näköinen ja suorastaan kaunis. Ei siis mikään verta, suolenpätkiä ja repeävää kudosta -tyyppinen kauhunäkymä. Jaakolla ei ole tapana kaunistella, joten tiedän hänen puhuvan totta :D
Kun hirmuisesti parkuva lapsi nostettiin rinnalleni heti syntymän jälkeen, olin niin helpottunut ja onnellinen, että aloin itkeä. Vauva oli hiukan sinertävä, mutta rääkyi niin ponnekkaasti, että näytti todella elinvoimaiselta. Jaakko sai leikata napanuoran. Kätilö sanoi ponnistusvaiheen kestäneen noin 20 minuuttia. Monet sanovat, että aika tuntuu itsestä paljon pidemmältä, mutta minusta tuntui, että koko homma olisi ollut paketissa viidessä minuutissa. Ponnistus tuntui niin hyvältä ja helpolta, että aika meni hujauksessa.
Olin niin täydellisen kivuton, että olin aivan ihmeissäni, kun kätilö sanoi pyytävänsä lääkärin tarkistamaan repeämät. En voinut uskoa, että mitään repeämiä oli, koska en tuntenut kipua. Lääkäri arpoi pitkään, mitä tehdään, mutta lopulta minua päätettiin lähteä paikkailemaan leikkaussaliin osin senkin vuoksi, että pelkäsin kovasti etukäteen ompelua ja sen aiheuttamaa kipua. Leikkaussalissa saisin parhaat puudutukset. Näin, että itkevä vauva pääsi ihokontaktiin isänsä paidan alle, joten lähdin hyvillä mielin kärrättäväksi leikkaussaliin. Siellä ympärilläni hääri niin paljon ihmisiä, että tunsin oloni turvalliseksi eikä tikkien ompelu tuntunut miltään, sain jälleen niin hyvät lääkkeet. Taisin jopa nukahtaa hetkeksi! Aivan tikkauksen lopuksi lääkkeet aiheuttivat huonovointisuutta, mutta kun sanoin tästä ääneen, hoitaja teki jonkin peliliikkeen tippaani ja pahoinvointi oli tiessään.
Puudutus oli niinkin tehokas, etten tuntenut jalkojani pitkään aikaan. Olin kieltämättä hiukan epämiellyttävää ja pelottavaa maata heräämössä ja yrittää liikuttaa varpaita, jotka eivät hievahtaneetkaan. Tältä siis tuntuu halvaantuminen. Olen niin pöhkö, että lääkepäissäni vielä varmistelin hoitajalta, että onhan tämä tunnottomuus täysin normaalia, meneehän tämä ohi. Heräämössä maatessani aloin jo malttamattomana odotella, että pääsisin vauvan ja Jaakon luo. Pari tuntia jouduin kuitenkin odottelemaan. Kuulin, että olimme saaneet perhehuoneen ja olin uutisesta niin onnellinen. Oli suuri helpotus, kun hoitaja nappasi kiinni sängystäni ja alkoi kärrätä minua kohti huonettamme. Jaakko odotteli siellä vauvan kanssa ja sain heti alkaa opetella imetystä. Illalla jalatkin taas toimivat ja pystyin kävelemään varovasti ympäri huonettamme.
Siellä omassa huoneessamme me pääsimme ihanien kätilöiden hellässä huomassa aloittamaan uutta elämäämme pienenä perheenä.
Näkymä meidän perhehuoneesta :)
Lue synnytyskertomuksen 1. osa täältä ja 2. osa täältä. Lue myös isän versio täältä.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
from Mutsie http://ift.tt/1gDzpVI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti