Yksi asia, joka vauvan tulon myötä on yllättänyt, on ehdottomasti tunteiden voimakkuus. Olen potenut aika selviä baby bluesin oireita ja puhjennut itkuun esimerkiksi kurkattuani vauvan sänkyyn. Koska ”en muistanutkaan, kuinka söpö vauva on”.
En tiedä, mitkä kaikki tunteet ovat hormonimyrskyn ja baby bluesin aikaansaannosta, mutta vähintään joka toinen päivä itken sitä, kuinka nopeasti vauva kasvaa. Haluaisin pitää hänet aina maidolta tuoksuvana pikkuisena käppyränä. Etenkin tämä tunne on yllättänyt, sillä kuten olen maininnut, en ole koskaan potenut vauvakuumetta. Vauvat eivät ennen ole aiheuttaneet minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Ihan tavallisia pieniä ihmisiä, joista kasvaa isompia. Ei sen kummempaa. Mutta oma vauva. Se on niin ihana ja ihmeellinen.
Hannan keskiviikkoinen postaus aiheutti todellisen tunnemyrskyn. Vielä muutama viikko sitten se ei olisi varmasti hetkauttanut juuri suuntaan tai toiseen. Lapset kasvavat – mitä sitten, olisin varmasti ajatellut. Nyt ajatus vasta todella kolahtaa. Jo sairaalassa mietin, kuinka elintärkeitä me vanhemmat olemme vastasyntyneelle. Hän on niin kertakaikkisen keskeneräinen ja avuton vielä – ei voisi elää ilman meitä. Mutta ihan hujauksessa hän onkin jo iso tyttö, joka elää omaa elämäänsä.
Näistä hetkistä pitäisi todellakin ottaa kaikki irti. Viikon päästä pieni tyttöni on taas hiukan isompi. Silti sitä näpertää kännykkäänsä imetysmaratonin aikana ja seuraavassa hetkessä potee huonoa omatuntoa, kun ei sen sijaan katsellut sitä tyttöään, joka ei kohta enää ole vauva. Toivottavasti sitä ajan kanssa tulisi hiukan armollisemmaksi itseään kohtaan. Imetystä on todennäköisesti tässä edessä vielä tunti jos toinenkin. Ehkä sitä voi suoda itselleen tovin somettamista siinä samalla.
Voi kunpa vain voisin säilöä pikkutyttöni pieneen pulloon ja pitää hänet aina pikkuisena. Ihan todella creepy ajatus, mutta niin vain minustakin tuli ihan vauvahöperö.
Housut KappAhl Newbie (saatu)
from Mutsie http://ift.tt/1IR6Jm2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti